Verta, märkiviä haavoja ja suolenpätkiä

Väkivallalla ja sisälmyksillä tahallaan mässäilevät elokuvat ja tv-sarjat eivät saa minua syttymään. Bad Taste-leffassa nähdyt ”juonikuviot” saivat minut kääntämään katseeni pois ja oksennuksen kurkkuun. Mutta kun ampumahaavasta pilkistävät suolenpätkät ja kouristuskohtaukset ovat peräisin sairaalasarjasta, ei niiden näkeminen ällötä melkein lainkaan. Kun materiaalin itseistarkoitus ei ole saada katsojaa kakomaan, sen katsominen voi olla jopa jollain tavalla miellyttävää. Vaikka näkyvillä olisikin niitä suolenpätkiä.

Teini-ikäisenä aloin seurata Teho-osastoa. Sarja säilyi viimeiseen jaksoonsa asti suosikkisairaalasarjanani. Kun Teho-osasto oli tauolla, tilalla näytetty Chicagon lääkärit kalpeni selkeästi sen rinnalla. Dialogi ei vaan ollut yhtä nasevaa, leikkaukset eivät olleet yhtä dramaattisia, eikä ihmissuhdekoukerot yhtä mielenkiintoisia. Teho-osastossa vain oli sitä jotain. Sarjan jättämän ammottavan aukon ovat kuitenkin melko onnistuneesti täyttäneet House ja Greyn anatomia. Molemmissa ohjelmissa on sopivassa suhteessa sekoitettu ihmissuhdedraamaa ja lääketiedettä.

Sarjojen lisäksi olen hurahtanut lääketieteen maailmaan sukeltaviin kirjoihin. Amerikkalainen silmälääkäri Robin Cook on kirjoittanut 1970-luvulta lähtien kirjoja, joista suuri osa käsittelee kuolinsyyntutkijoiden työtä New Yorkissa. Teoksissa on aina myös tuju annos jännitystä. Vaikka jotkin kohdat Cookin teksteissä jäävät yhtä hämäriksi kuin teho-osastolaisten kriisitilanteissa käyttämät lääketieteelliset termit, ovat kirjat kuitenkin loistavaa viihdettä. Ne ovat jännittäviä, ja olen myös oppinut aika lailla kaikenlaista uutta erilaisista sairauksista ja amerikkalaisesta terveydenhuollosta.

Näillä tiedoilla voisin jopa ryhtyä valelääkäriksi.