Kiitti, mulle riitti

Se voi tapahtua kaikessa hiljaisuudessa tai suurella draamalla, yhteisymmärryksessä tai yksipuolisella ilmoituksella. Se voi tuntua pahalta, huojentavalta, raivostuttavalta, haikealta tai maailman parhaalta päätökseltä. Jokainen kerta on erilainen, eikä sitä haluaisi koskaan kokea uudelleen.

Se on ikuisuusaihe, josta tehdään elokuvia ja kirjoitetaan kirjoja. Lehdet kirjoittavat jatkuvasti miten sen voi hoitaa, miten siitä voi selvitä ja kenelle se tapahtuu.

Hiljattain Madde ja Jonas kokivat sen, samoin Leppilammet. Viime vuonna se vaikutti julkkiksista esimerkiksi Anna Abreun ja Vappu Pimiän elämään. Toissa vuonna noin 13 500 suomalaista päätyi siihen virallisesti.

Pulmu puhui joitakin merkintöjä sitten klassikkokirjoista ja siitä, miten kirjoista voi oppia kirjoittamista. Ranskalaisen Cécile Slankan 101 tapaa jättää rakas on mahtava esimerkki eri tyyleistä ja tavoista käyttää kieltä. Kirjassa on 89 erilaista erokirjettä. Olen nauranut, ärsyyntynyt ja inspiroitunut kirjan parissa - mutten sentään ole alkanut kirjoittaa omaa erokirjettä!

Tässä on fiilistelyksi yksi teksteistä:

#118 SAYONARA

Lauri rakas,

pöydällä on Samurain jäähyväiset, valikoima pieniä japanilaisia jiseiku-runoja, joissa jätetään hyvästit elämälle (kirjaimellisesti ’maailmanjättämisrunoja’). Toivottavasti ne ilmaisevat sinulle kaiken mitä en itse osannut ilmaista, myös sen uskomattoman seesteisyyden, jota nyt kaikkien myrskyjen ja taistelukenttien jälkeen tunnen jättäessäni sinut.

Helinä

PS. Meidän ryhmä lähti tanssikisoista kultamitalit kaulassa!

PPS. Sain Valkoisen tiikerin luettua vihdoin viime viikolla, jee! Innostuin kirjastossa, ja lainasin heti pari kirjaa.

Saisiko olla pala iltapäiväsaippuaa?

Iltapäivieni ilona minua viihdyttää ainakin kerran tai kaksi viikossa amerikkalainen saippuasarja Päivien viemää (Days of our Lives). Vaikka sarja tuleekin viisi kertaa viikossa, siinä pysyy hyvin mukana yhdellä tai kahdella viikkokatselukerralla.

DOOL on erinomaista aivot narikkaan-viihdettä. Sen katsomisessa on kuitenkin myös haastetta: ohjelma on pyörinyt Yhdysvalloissa vuodesta 1965 lähtien, joten juonikiemuroissa ja perhesuhteissa on aina välillä aihetta pähkäilyyn. Suomessa tätä herkkua on nautittu vuodesta 2003. Silloin alettiin esittää Valloissa kaksi vuotta aikaisemmin näytettyjä jaksoja, eli meiltä on pimennossa yli kolmen vuosikymmenen tapahtumat. Onneksi DOOL sisältää paljon flashbackeja.

Olen silmäillyt muitakin jenkkisaippuoita vuosien varrella, mutta DOOL on niistä kirkkaasti paras. Toinen mainitsemisen arvoinen saippua on Subin muutama vuosi sitten esittämä venezuelalainen Ihmeiden aika (Juana la Virgen).

Mutta mikä DOOLista tekee hyvän saippuan?

1. Perhekeskeisyys. Bradyt ja DiMerat ovat toistensa vihollisia. Molempien perheiden jäsenet puolustavat omiaan jopa veren vuodattamiseen asti, eli sarjassa nähdään harva se päivä herkullisia yhteenottoja ja kostojuonia.

2. Valekuolemat. Henkilö joutuu onnettomuuteen tai häntä ammutaan. Ensin katsojaa vaivaa epätietoisuus henkilön kohtalosta. Pitkän kuolinkamppailun tai äkkikuoleman jälkeen katsojalle jää tyhjä olo, kun yksi hahmo on jälleen poissa. Kuluu viikkoja tai kuukausia, ja henkilö palaa! Hän on entistä ehompi ja läheiset vuodattavat kyyneleitä. Katsojankin silmäkulma vetistyy.

3. Tunteiden palo. Sarja on pullollaan häitä, hautajaisia, onnettomuuksia ja ampumavälikohtauksia. Näyttelijät vetävät roolinsa antaumuksella tunteita säästelemättä. Viipyilevät lähikuvat kasvoista takaavat katsojalle aitiopaikan hahmon sielun syövereihin.

Suosittelen lämpimästi DOOLia kaikille, jotka eivät ota television katsomista liian vakavasti. Jos ohjelman juonikuviot tuntuvat liian hankalilta, kannattaa käydä tutustumassa sarjan lukuisiin fanisivuihin ja Salemin asukkaiden sukupuihin.

Sallittua stalkkausta?

Elämänkertakirjat ovat tosi suosittuja: niitä joutuu juuri ilmestyttyään jonottamaan kirjaston varausjonossa kuukausia (esim. Audrey Hepburnin ja Coco Chanelin elämästä vuonna 2009 julkaistut uusimmat kirjat). Kun kirjan sitten viimeinkin saa käteensä niin AH. Se menee muutamassa päivässä.

Nykyisellä Facebook-aikakaudella stalkkaus on huipussaan: halutaan tietää, mitä kukakin tekee, miksi ja kenen kanssa. Enää ei olekaan kunnioitettavaa keskittyä omaan itseensä vaan tietää, mitä ympärillä tapahtuu. Elämänkertakirjat avaavat oven tähän samaan mahdollisuuteen: kansien välissä on ikään kuin arkisto jostakin toisesta ihmisestä, ja saamme vapaasti käyttää tuon arkiston sisältöä. Näin stalkkauksen voi tehdä hyväksytysti, jopa suotavasti, sillä lukeminenhan on yleissivistävää.

Muiden elämä kiinnostaa. Elämänkertakirjat voisi mielestäni laittaa samaan sarjaan tosi-tv:n kanssa: molemmissa annetaan yleisölle makupaloja jostain muusta kuin ainaisesta omasta tylsästä elämästä. Me nautimme siitä, kun saamme tuntea hetken ajan ihailua/kateutta/myötähäpeää yms. jotain toista ihmistä kohtaan unohtaen oman pienen maailmamme. Tämä on varmaan sitä "todellisuuden pakoa", mikä tulee esille useissa median käyttösyytutkimuksissa.

Totuus kiehtoo ihmistä. On kutkuttavampaa lukemalla ja katsomalla saada tietoja asioista, jotka ovat tapahtuneet/tapahtuvat oikeasti, kuin esimerkiksi katsoa fiktiivinen elokuva jostakin tuntemattomasta miehestä. Aika pelottavaa kuitenkin, että välillä uppoutuu niin syvälle pohtimaan ja kritisoimaan muiden ihmisten elämää, ettei muista kyseisten tietojen turhuutta itselleen ja että unohtaa oman olemisensa.

P.S Tiesittekö , että Audrey Hepburnille iski kauhea herkkuhimo laivamatkalla Euroopasta Yhdysvaltoihin ja hän paisui seitsemän kiloa matkan aikana?

Can-cania ja battleja

Nyt on pakko hehkuttaa tulevaa viikonloppua. 900 tanssijaa kokoontuu Helsinkiin kilpailemaan street-tanssilajien Suomen mestaruuksista. Olen itsekin kisaamassa kolmen vuoden tauon jälkeen. Jännää!

Kisoihin valmistautumisen lomassa olen pohtinut, miten tanssielokuvat näkyvät kisa- ja näytöslavoilla. Ei varmaan ole tanssikoulua, jossa ei olisi joskus nähty Famen (sen alkuperäisen) tai Flashdancen innoittamaa koreografiaa jumppapukuineen ja säärystimineen. Myös esimerkiksi Chicagon Cell Block Tango on inspiroinut monia, ja Moulin’ Rouge kokonaisuudessaan oli suorastaan hitti vuoden 2002 showtanssin SM-kilpailuissa. Can-cania ja tangoa riitti!

Parhaimmillaan tanssielokuvat saavat aikaan kovan hingun alkaa treenata. Tällaisen reaktion on aiheuttanut aikanaan esimerkiksi You Got Served. Loistavaa tanssimista, menevää musiikkia, älytön battletunnelma... Aivan kuin olisi itsekin mukana elokuvan tanssitapahtumassa!

Toukokuussa tulee ensi-iltaan ensimmäinen 3D-tanssielokuva Streetdance 3D. Samalla tosi-tv-ohjelmat alkavat kietoutua elokuvabisnekseen, sillä elokuvassa ovat mukana muun muassa Britain’s Got Talent – voittajat tanssija George Sampson (2008) ja tanssiryhmä Diversity (2009).

Syksyllä saadaan sitten lisää nannaa, kun Step Up – tanssielokuvat saavat jatkoa. Step Up 3D:ssä näkyy ainakin So You Think You Can Dancen neloskaudella ihastuttanut Twitch - jonka muuten olisi pitänyt voittaa!

Rakkautta Vain

Onko olemassa yhtäkään kaunokirjallisuuteen kuuluvaa kirjaa, jossa ei vähintäänkin sivuuttaisi rakkautta? Väitän, että ei.

Kaksi viimeistä lukemaani kirjaa ovat Juha Itkosen Anna minun rakastaa enemmän ja Toni Morrisonin Rakkaus. Ei varmaan tarvitse sanoa enempää?

Rakkaus; romanttinen rakkaus, pakkomielteinen rakkaus, ystävän rakkaus, perherakkaus... listaa voisi jatkaa loputtomiin. Ja juuri tuo lista saa kirjahyllymme notkumaan. Jopa verisimpiin dekkareihin ja sotakuvauksiin sisältyy pieni annos mansikkapehmistä.

Suurin osa omasta rakkauskäsityksestäni pohjautuu nimenomaan kirjallisuuteen. Kun aloin varhaisnuoruudessani lukea "kunnon kirjoja", ei minulla ollut mitään käsitystä rakkaudesta (puhun tässä yhteydessä romanttisesta rakkaudesta). Kirjoja imiessäni sain jonkinlaisen käsityksen siitä, millaisia ovat palavat tunteet. Nyt myöhemmällä iällä kirjojen tunnepauhu antaa jollain tavoin toivoa elämään.

Rakkaus on siis kestoaihe, joka on värittänyt kirjallisuutta ja muuta taidetta jo vuosisatoja ellei tuhansia. Ehkä kyse on kuitenkin vain siitä, että rakkaus inspiroi taiteilijoita enemmän kuin mikään, ja siksi siitä kirjoitetaan?

Neiti Etsivän pauloissa

Halusin verestää lapsuuden muistojani, joten kävin lainaamassa kirjastosta Neiti Etsivä -kirjan. Lapsena asuin Merihaassa, ja mielestäni kunnolliseen verestämiseen kuuluu alkuperäisten olosuhteiden mahdollisimman tarkka uudelleenluominen. Joten kävelin aina yhtä rankan ylämäen Viidettä linjaa pitkin, ohi Ville Valon isän omistaman seksivälineputiikin, kunnes olin perillä Kallion kirjastossa. Päästyäni lasten osastolle kolmanteen kerrokseen olin jo hiessä. Tässä taas nähtiin loistava yleiskuntoni.

Carolyn Keenen Neiti Etsivä ja eskimon salaisuus ei tuntunut tutulta lukemisen missään vaiheessa. Tosin siitä täytyy olla kymmenisen vuotta, kun olen kyseistä kirjasarjaa lukenut.

Hassua mutta totta: kirja ei tuntunut ollenkaan lapselliselta, vaikka sen kirjoitustyyli olikin hyvin yksinkertainen ja suoraviivainen – kirjathan ovat ensisijaisesti nuorille tehtyjä. Neiti Etsivä vaikutti yhtä pelottomalta ja nokkelalta kuin lapsena kirjoja lukiessani. Tapahtumat pitivät otteessaan loppuun asti, ja 126:n ja puolen sivun jälkeen minua vähän harmitti, että tarina päättyi.

Ainoa miinuspuoli romaanissa oli sen lukujen nimien paljastavuus: ei ole vaikea arvata mitä tulee tapahtumaan muutamalla seuraavalla aukeamalla, kun luvun nimenä on ”Pengottu huone”, ”Salasanoma” tai ”Epävarma pako”.

Lisäksi ihmettelen edelleen samaa asiaa kuin nuorempana: miksi ihmeessä Neiti Etsivän etunimi on suomennettu Nancystä Paulaksi?

Minähän en luovuta

Pulmun merkinnästä intoutuneena tarkistin oman lainaushistoriani kirjastossa viime vuonna. Kaunokirjallisuuden saldo: 19. Tämän vuoden saldo: pyöreä nolla. Apua!

Nolla johtuu siitä, että olen jäänyt jumiin. Pyysin viime jouluna lahjaksi kiinnostavalta kuulostaneen kirjan, Adiga Aravindin Valkoisen tiikerin. Tajusin jo heti ensimmäisten sivujen jälkeen, etten pidä tyylistä, jolla kirja on kirjoitettu. Itse tarina on kyllä kiinnostava.

Miksi sitten kituutan kirjan parissa jo neljättä kuukautta? Koska en tykkää jättää kirjoja kesken. Sama pätee myös muuhun elämään: en pidä asioiden kesken jättämisestä, sillä se tuntuu luovuttamiselta. Ja minähän en ole luovuttaja.

Aiemmin pidin tiukasti kiinni tästä ajatuksesta, mutta viime vuosina olen nöyrtynyt, ja jättänyt kirjoja kesken. Yksi kirpaisevimpia pettymyksiä on ollut Anna Gavaldan Lohduttaja. Odotin kirjalta paljon, sillä Gavalda on yksi suosikeistani. Nyt teksti ei kuitenkaan tuntunut oikealta viiden sivun jälkeen, eikä vielä kahdenkymmenenkään. Jotain oli pielessä, ja aiempi ihastuttava tyyli poissa. Nyyh.

Bongasin muuten Olivia-lehden kirjablogista listan kesken jääneistä kirjoista. Ihanaa, että joku muukin raaskii jättää kirjan kesken 15 sivun jälkeen, jos tyyli tai tarina ei vain iske!

”Lue nämä” – listallani odottaa 13 kirjaa, joiden tarinoihin haluaisin jo sukeltaa. Tavoitteenani on lukea Valkoinen tiikeri loppuun huhtikuun aikana. Raaskin jo laittaa itseni jonottamaan kirjastosta Mirja Tervon kirjaa Huimaavat korot: luksuskenkien vaarallinen viehätys.

Onneksi kohta on kesä. Silloin on hyvin aikaa laittaa tämän vuoden lukemissaldo uuteen uskoon.

Kirjastojen puolesta

Vuoden 2009 kirjahistoriani:

Ostetut kaupoista: 1 kpl (italian sanakirja)
Lainatut kirjastoista: 39 kpl

Helsingin Sanomat uutisoi viime vuoden lopulla joidenkin helsinkiläisten sivukirjastojen lopettamisuhasta. Tämä herätti suurta vastarintaa: Facebookin "Helsinkiläiset kirjastojen lakkauttamista vastaan" -ryhmä on keräsi yli 20 000 jäsentä, ja toista sataa ihmistä osallistui kirjastojen jatkamista puoltavaan mielenosoitukseen.

Vastarinta nähtävästi kannatti, sillä lopulta kirjastoverkon supistaminen päätettiin perua.

Miksi lopettamisuhka herätti niin voimakkaan kansanliikkeen? Mihin me tarvitsemme kirjastoja?

1. RAHA

-Jos kirjastoja ei olisi, jäisivät huonotuloiset (esim. opiskelijat ja työttömät) ilman sivistystä. Kirjastot tarjoavat mahdollisuuden harrastaa kulttuuria ilman penninhyrrää (tai joissan tapauksissa 50 sentin varausmaksua vastaan).

Viime vuonna lainaamani 39 kirjaa olisivat ostettuina maksaneet 780 euroa (yhden kirjan keskihinnan ollessa 20 euroa). Sillä rahalla kustantaisin neljän kuukauden ruoat tai puolentoista vuoden puhelinlaskut. Tuota "säästämääni" rahasummaa ei kuitenkaan näy tililläni nyt, joten ilman kirjastoja olisin ilmeisesti pahasti velkaantunut.

Kirjasto myös avaa uusia ovia: sieltä voi löytyä aarteita, joiden olemassa olosta ei edes tiennyt.

2. AIKA

-Kirjasto on vapaa-ajan viettopaikka. Siellä luetaan, kuunnellaan musiikkia ja jopa treffataan. Monet "hengailevat" kirjastoissa, vaikka eivät aikoisi edes lainata mitään. Tällöin tosin kirjaston alkuperäinen tarkoitus ei täyty, mutta parempi nuorille roikkua kirjastossa kuin metriksellä.

3. RAKKAUS

-Rakkaus kirjoihin, rakkaus lukemiseen, rakkaus kulttuuriin.

Tuomarit ovat kykyohjelmien ydin

American Idol on ykkösvalintani television kykyjenetsintäohjelmista. Ohjelma on toteutettu niin, että jokainen jakso on pullollaan lahjakkuuksia, tuomarien teräviä kommentteja ja jännittäviä hetkiä. Suomen X Factorista puuttuu nämä elementit. Mielestäni koko ohjelmassa on parasta sen juontaja Heikki Paasonen. Häneltä löytyy enemmän lavakarismaa kuin kisaan osallistujilta.

Kun taas AI:ssa niin kilpailjat, juontaja kuin tuomaritkin ovat kuorrutettuja lavakarismalla. Neljästä tuomarista se terävin – ja myös ilkein – latoo parhaat kommentit ja synnyttää eniten reaktioita yleisössä. Simon Cowell on AI:n sydän: vaikka muut tuomarit ja juontaja enemmän tai vähemmän leikkimielisesti parjaavat häntä, kilpailijat ja suuri yleisö kuitenkin kuuntelevat miestä. Usein juuri Cowellin vainuama kyky pääsee kisassa pitkälle, tai vaihtoehtoisesti putoaa leikistä heti kovan paikan tullen.

Toinen suosikkini kykyjenetsintäkilpailuista on Talent. Ja tässäkin tapauksessa America's Got Talent, eikä Talent Suomi. Suomalainen version yltää melkein jenkkiläisen tasolle. Siis melkein, sillä jenkkien Talentissa on mukana tuomari, jollaista ei olla nähty, eikä tulla näkemään Suomessa. David Hasselhoff arvostelee potentiaalisia talentteja rennolla otteella ja huumorilla. Välillä hän hyppää tuomaripöydän takaa lavalle esittämään hittibiisinsä Jump In My Car – tietysti vähäpukeisten tanssityttöjen ja Ritari Ässä-ajoilta tutun KITT-auton kera.

The Hoff saattaa painiskella alkoholiongelmien kanssa, mutta hän on kuitenkin show-mies henkeen ja vereen. Siksi en häpeilekään tunnustaa, että pienenä tyttönä kuuntelin innolla Hasselhoffin kasettia ja nyt isona tyttönä omistan Hasselhoffin naamavärkillä koristellun t-paidan. Jota käytän.

Jäähyväiset, ystäväni

Moni kysymys saa toivottavasti vastauksen tulevina viikkoina, kun Lostin viimeinen kausi tulee päätökseen. Sarjassa on haaksirikkouduttu mystiselle saarelle, taisteltu ”toisten” kanssa, päästy pois saarelta, hypitty edestakaisin ajassa ja palattu saarelle.

Lost on kiinnostanut, ihmetyttänyt ja paikoitellen myös inhottanut väkivaltaisuudellaan. Ennen kaikkea se on kuitenkin koukuttanut television ääreen.

Olen välillä todellinen tv:n orja. Katson kaudesta toiseen amerikkalaisia draamasarjoja, tosi-tv-ohjelmia ja kansainvälisiä formaatteja. On Lostia, Täydellisiä naisia, Sinkkuelämää, Selviytyjiä, Huippumallia haussa ja niin edelleen.

Olen mainoskanavien ystävä. Minulle televisio on viihtymistä, juonikuvioihin uppoamista, tutuista hahmoista pitämistä ja heihin samastumista. Televisio = rentoutuminen.

Välillä kyllä yllätän itseni pohtimasta, miksi oikein seuraan jotakin sarjaa. Samat juonenkäänteet toistuvat, ja uudet kilpailijat toistavat samat tehtävät ja laulavat samat laulut kuin kilpailijat edellisellä kaudella. Tuttuus voi muuttua puuduttavaksi.

Pahinta on, kun katsomisesta tulee pakko. Toisinaan digiboksin tallentava ominaisuus on kovassa käytössä. Rentoutuminen on kaukana, kun pitkä lista ohjelmia on vain pakko katsoa pois ennen seuraavaa viikkoa.

Kaikesta huolimatta on haikea olo. Pian on aika jättää hyvästit vanhalle tutulle. Kiitos yhteisistä vuosista Lost, olet ollut hyvä viihdyttäjä!

Matka uuteen maailmaan

Eräs opettajani sanoi minulle kerran, että kaikkien kirjailijoiksi haluavien pitäisi lukea maailman klassikkokirjallisuutta, jos haluavat oppia oikeasti kirjoittamaan. Suhtauduin epäilevästi. Sanasta klassikko tulivat mieleeni adjektiivit tylsä, liian paksu ja vaikeaselkoinen. En ymmärtänyt, kuinka joidenkin tiettyjen kirjojen lukeminen voisi opettaa minua kirjoittamaan.

Viime kesänä päätin kuitenkin kohdata ennakkoluuloni. Luin peräkkäin Tolstoin Anna Kareninan, Dostojevskyn Rikoksen ja rangaistuksen sekä Tsehovin Lokin.

Nyt ymmärrän, mitä tarkoittaa, että joku kirjoittaa hyvin. En ollut aikaisemmin pystynyt edes kuvittelemaan, kuinka käsittämätöntä lahjakkuutta on olemassa. Kolme edellä mainitsemaani kirjaa luettuani tuntui, kuin maailma olisi yhtäkkiä avautunut eteeni toisenlaisena. Katselin uusin silmin elämääni, ihmissuhteitani ja ennen kaikkea tajusin, mitä itse haluan kirjoittamisesta oppia.

Etenkin Anna Karenina vaikutti syvästi minuun. Silmiini nousevat vieläkin liikutuksen kyyneleet, kun puhun kirjasta jonkun kanssa. Jopa nyt kirjoittaessani tätä saan kylmiä väristyksiä. Uskomaton tarina siitä, kuinka rakkaus voi muuttua vainoharhaksi ja lopulta ajaa tuhoon ei jätä ketään kylmäksi.

Nyt, täysin valaistuneena vannon, etten enää koskaan ota käteeni mitään hiton roskakirjoja.

Oma matkani klassikkokirjallisuuden maailmaan on vasta alussa. En varmasti elämäni aikana ehdi saada matkaani päätökseen, mutta aijon kävellä reippain askelin. Seuraavaksi tartun Humisevaan harjuun ja sitten Sadan vuoden yksinäisyyteen.

Ja jo nyt, tällä pienelläkin määrällä omaa kokemusta, voin sanoa, että jos haluaa oikeasti oppia kirjoittamaan, pitää lukea klassikkokirjoja.


"Järkeilyn sijaan oli tullut elämä itse ja tajunnassa oli kasvamassa jotain aivan uutta" (Dostojevsky, Rikos ja rangaistus)