Aloin huvikseni miettiä kaikkia näkemiäni vampyyritarinoita. Vampyyreissa on jotain kiehtovaa, ja on mielenkiintoista miten monia erilaisia versioita niistä on olemassa.
Tässä pieni osa:
1. Elokuva Veren vangit, jota tähdittää Tom Cruise (paha vampyyri) ja Brad Pitt (hyvä vampyyri), kertoo kahden vampyyrin tarinan melko perinteisesti.
2. Buffy vampyyrintappaja. Sarja, jossa nuori nainen, jonka kaveripiiriin kuuluu muun muassa noita ja ihmissusi, tappaa vampyyreita ja rakastuu kahteen sellaiseen.
3. Japanilainen animesarja Vampire Knight kertoo koulusta, jonka eri puolilla opiskelee tavallisia ihmisiä ja vampyyreita. Mukana on ihmissuhdesotkuja ja paljon toimintaa.
4. Blade. Wesley Snipes näyttelee kolmessa raa'assa leffassa maineikasta vampyyrintappajaa, joka on itsekin vampyyri.
5. Twilight-saaga, teinien suosikki. Stephenie Meyerin kirjoittamasta neljästä kirjasta kaksi on filmatisoitu. Mielestäni elokuvat ovat olleet hitusen parempia kuin kirjat. Namusella Robert Pattinsonilla saattaa olla osuutta asiaan. Erikoisuus: Meyerin vampyyrit eivät käristy auringonvalossa, vaan heidän ihonsa alkaa kimallella.
6. Dracula. Bram Stokerin tehtailemasta kirjasta on tehty lukuisia elokuvia, joiden taso vaihtelee rajusti. Olen nähnyt kaksi eri versiota tarinasta - Gary Oldmanin tulkinta kreivi Draculasta pesee vuonna 2006 valmistuneen Dracula-leffan aivan totaalisesti. Joillain näyttelijöillä vain on karismaa.
7. Van Helsing-elokuva. Kuuluisaa vampyyrinmetsästäjää näyttelee komea Hugh Jackman. Leffa on raaka ja toiminnantäyteinen.
8. True Blood-sarja, joka perustuu Charlaine Harrisin Sookie Stackhouse-kirjoihin (olen odottanut kirjasarjan englanninkielistä ensimmäistä osaa jo useamman kuukauden kirjaston varausjonossa). Ylen esittämässä sarjassa on keksitty keinoveri, jota ”hyvät” vampyyrit juovat suoraan pullosta. Päähenkilönä on Anna Paquinin näyttelemä Sookie, joka osaa lukea ajatuksia. Hän rakastuu Stephen Moyerin esittämään vampyyriin. Erikoisuus: Paquin ja Moyer ovat pari oikeassakin elämässä.
9. Moonlight. Sarja alkaa pian Subilta, ja mainokset ovat vaikuttaneet erittäin lupaavilta. Päähenkilönä on etsivä, joka on vampyyri.
tiistai 18. toukokuuta 2010
maanantai 17. toukokuuta 2010
Tsemppiä Leijonat!
Jokakeväinen urheilutapahtuma, jääkiekon MM-kisat, on täydessä vauhdissa Saksassa. Lätkä tuntuu olevan lähes Suomen kansallisurheilu. Mikä lajista tekee niin suositun? Ja miksi kaikkien kannattaisi katsoa MM-kisoja tv:stä?
- Pelin säännöt ovat yksinkertaiset: kiekko yritetään saada vastustajan maaliin, jos pelaa likaisesti, tulee rangaistuksia, ja joskus pelaaja saattaa olla paitsiossa.
- Suomi pärjää jääkiekossa: vaikka Leijonat ovatkin voittaneet maailmanmestaruuden vain kerran, yltävät he jatkuvasti mitalipeleihin.
- Katsomosta voi bongata todellisia Suomi-faneja. Heidät tunnistaa Suomi-paidasta, hassusta peruukista ja/tai viikinkikypärästä tai pehmoisesta leijonahatusta. Banderollit ovat myös kekseliäitä.
- Lätkän katsominen on yhteisöllinen kokemus. Ilta kuluu rattoisasti isossakin porukassa, jossa kehtaa huutaa siksi koska muutkin huutavat. Peleistä riittää puheenaiheita seuraavalle päivälle.
- Antero Mertaranta on niin rautaisen osaava selostaja, että on vaikeaa kuvitella hänelle seuraajaa sitten kun legendasta aika jättää. Mertsin lentävät lauseet kuitenkin jäävät elämään ikuisesti.
- Koko tv-tiimi on asiantunteva aina Saksassa haastatteluja ja pelaajakortteja tekevistä kenttätoimittajista koto-Suomessa pelejä kommentoivaan studioporukkaan.
- On hienoa nähdä nuoria leijonia, uusia kykyjä pelaamassa ensimmäistä turnaustaan ja tekemässä läpimurtoaan A-maajoukkuetasolla. Uusi, tai uudehko veri on tärkeä osa tämänvuotista kisajoukkuetta, sillä Vancouverin olympialaisten timantinkovasta lätkäjoukkueesta on vain neljä pelaajaa mukana MM-kisoissa.
Suomi vahvisti puolivälieräpaikan tänään. Finaalissa (toivottavasti) nähdään, mistä Leijonat on tänä keväänä tehty.
Kirja vs. televisiosarja
Äitini osti minulle Sinkkuelämää-kirjan kirpputorilta muutama viikko sitten. Se maksoi euron. Luettuani kesken olleen Stephen Kingin ja Peter Straubin yhdessä kirjoittaman yliluonnollisen jännärin Pimeyden talo tartuin innoissani Candace Bushnellin teokseen.
Kannessa keikistelee Sinkkuelämää-sarjan päähenkilö Carrie Bradshaw (Sarah Jessica Parker) alapuolellaan teksti, jossa kerrotaan suositun sarjan perustuvaan juuri tähän kirjaan. Sinkkuelämää-sarja on mielestäni superhyvä - siinä on eläväistä dialogia, upeita vaatteita, mielenkiintoisia henkilöhahmoja ja joskus riipaisevaakin ihmissuhdemylläkkää, joten odotin kirjalta paljon.
Valitettavasti jouduin pettymään jo parin ensimmäisen sivun jälkeen.
Valitettavasti jouduin pettymään jo parin ensimmäisen sivun jälkeen.
Irtokannessa lukee, että kirja pohjautuu kirjoittajan kolumneihin ja omiin kokemuksiin elämästä Manhattanilla. Lukiessani en tuntenut minkäänlaista yhteyttä tekstiin, sillä se vaikutti sana sanan jälkeen siltä, että olisin lukenut jonkun yksityistä päiväkirjaa. Teksti ei keskittynyt muutamaan henkilöön, kuten tv-sarja, vaan joka luvussa vilisi ainakin viisi eri henkilöä, joista vähintään kaksi oli uusia tuttavuuksia. Lisäksi ”tarina” hyppi aiheesta toiseen ilman minkäänlaista punaista lankaa. Okei, olen vasta kohta kirjan puolivälissä, mutta en usko rakenteen yhtäkkiä muuttuvan – varsinkaan parempaan suuntaan. Aion kuitenkin kahlata teoksen loppuun, sillä en tykkää jättää kirjoja kesken.
Voisin kuvitella, että yksittäisinä kolumneina kirjan luvut ja eri osat toimisivat paljon paremmin. Tässä muodossa kirjan luvut vaikuttavat liian irrallisilta.
Seuraavaksi aion tarttua kirjaan, joka ei ainakaan tuota pettymystä, sillä olen lukenut sen aikaisemminkin. Agatha Christien Eikä yksikään pelastunut, on varma lukunautinto.
Voisin kuvitella, että yksittäisinä kolumneina kirjan luvut ja eri osat toimisivat paljon paremmin. Tässä muodossa kirjan luvut vaikuttavat liian irrallisilta.
Seuraavaksi aion tarttua kirjaan, joka ei ainakaan tuota pettymystä, sillä olen lukenut sen aikaisemminkin. Agatha Christien Eikä yksikään pelastunut, on varma lukunautinto.
sunnuntai 16. toukokuuta 2010
Kesää rinnassa
Viimeinki on alkamassa kauan odotettu aika, kesäloma! Aijon käyttää koko kesän itseni hemmotteluun, myös kulttuuriseen hemmotteluun.
Tenttikirjat ja kiire piiloutuvat muutamaksi kuukaudeksi ja on aika tehdä kaikkea, mitä ei kutsuta velvollisuudeksi.
Kesällä voi käyttää aikansa juuri niin kuin haluaa. Itse aijon esimerkiksi purkaa talven ja kevään mittaan kirjahyllyyni muodostunutta romaanijonoa ja katsella iltaisin ja öisin pitkinä telkkumaratoneina digiboxin säilössä olevia sarjoja ja leffoja.
Haluan myös tietysti ulkoilla, käydä taidenäyttelyissä ja kirjoittaa, joka tapauksessa tehdä kaikkea huippua! :)
"Laughter of Lilacs
Rainbows of roses
Songs of the robins
Lily of the valley borders
Sunshine to warm the heart
Oh what joy this season does impart!"
-Anne Morrow Lindbergh
Tenttikirjat ja kiire piiloutuvat muutamaksi kuukaudeksi ja on aika tehdä kaikkea, mitä ei kutsuta velvollisuudeksi.
Kesällä voi käyttää aikansa juuri niin kuin haluaa. Itse aijon esimerkiksi purkaa talven ja kevään mittaan kirjahyllyyni muodostunutta romaanijonoa ja katsella iltaisin ja öisin pitkinä telkkumaratoneina digiboxin säilössä olevia sarjoja ja leffoja.
Haluan myös tietysti ulkoilla, käydä taidenäyttelyissä ja kirjoittaa, joka tapauksessa tehdä kaikkea huippua! :)
"Laughter of Lilacs
Rainbows of roses
Songs of the robins
Lily of the valley borders
Sunshine to warm the heart
Oh what joy this season does impart!"
-Anne Morrow Lindbergh
lauantai 15. toukokuuta 2010
Historian havinaa
Troija (2004) on ollut yksi lempileffoistani siitä asti, kun vuosia sitten näin sen ensimmäisen kerran. Olin vaikuttunut, ja elokuvateatterin iso kangas ja ääniefektit vain korostivat elämystä. Tuon päivän jälkeen olen nähnyt elokuvan luultavasti vähintään kymmenen kertaa ja osaan jo repliikit ulkoa.
Elokuvan spetaakkelimaisuudesta huolimatta parasta siinä on tarina: antiikin sankarit ja kuninkaalliset kohtasivat Troijan sodassa.
Historiallisissa elokuvissa kiehtoo sama, kuin aiemmin mainitsemissani elämänkerroissa: ne pohjautuvat ainakin useimmiten tositapahtumiin . Tosin välillä niitä väritetään runsaasti katsojien kiinnostuksen herättämiseksi esimerkiksi lisäämällä joku sydäntäsärkevä rakkaustarina.
Kiinnostavien tarinoiden lisäksi elokuvissa on usein huikeat lavasteet. Pidän itse erityisesti hahmojen asusteista ja maisemista, jotka helpottavat eläytymistä elokuvien kuvaamaan aikaan.
Troijan lisäksi muita suosikkejani ovat esimerkiksi Gladiaattori (2000) ja Ylpeys ja ennakkoluulo (2005). Jälkimmäinen tosin pohjautuu vain pieniltä osin tositapahtumiin.
Usein jonkin elokuvan katsomisen jälkeen herää kysymys elokuvan sanomasta (tai nimenomaan sanomattomuudesta). Historiallisia leffoja katsellessa näin ei käy. Ne kertovat tarinan, joka on syystä tai toisesta jäänyt elämään ilman, että sillä pitäisi olla mitään varsinaista merkitystä.
Elokuvan spetaakkelimaisuudesta huolimatta parasta siinä on tarina: antiikin sankarit ja kuninkaalliset kohtasivat Troijan sodassa.
Historiallisissa elokuvissa kiehtoo sama, kuin aiemmin mainitsemissani elämänkerroissa: ne pohjautuvat ainakin useimmiten tositapahtumiin . Tosin välillä niitä väritetään runsaasti katsojien kiinnostuksen herättämiseksi esimerkiksi lisäämällä joku sydäntäsärkevä rakkaustarina.
Kiinnostavien tarinoiden lisäksi elokuvissa on usein huikeat lavasteet. Pidän itse erityisesti hahmojen asusteista ja maisemista, jotka helpottavat eläytymistä elokuvien kuvaamaan aikaan.
Troijan lisäksi muita suosikkejani ovat esimerkiksi Gladiaattori (2000) ja Ylpeys ja ennakkoluulo (2005). Jälkimmäinen tosin pohjautuu vain pieniltä osin tositapahtumiin.
Usein jonkin elokuvan katsomisen jälkeen herää kysymys elokuvan sanomasta (tai nimenomaan sanomattomuudesta). Historiallisia leffoja katsellessa näin ei käy. Ne kertovat tarinan, joka on syystä tai toisesta jäänyt elämään ilman, että sillä pitäisi olla mitään varsinaista merkitystä.
tiistai 11. toukokuuta 2010
Voihan viisut
Mikä on ohjelma, jota seurasi viime vuonna 122 miljoonaa katsojaa ympäri Eurooppaa?
Veikkasit luultavasti oikein: Euroviisut! Parin viikon kuluttua se on taas täällä.
Euroviisut on sitten kummallinen ilmiö. Tv:n ääressä tulee oikein aggressiivinen olo kotiinpäin vetämisestä, kun maat antavat aina samat pisteet naapureilleen edustuskappaleesta huolimatta. Toisaalta viihdepläjäys on katsottava vuodesta toiseen, sillä missä muualla voisi nähdä vastaavan artistien, musiikin ja lavashown kirjon.
Viisujen musiikkihan ei ole aina parhaasta päästä. Kamalasta on todisteena esimerkiksi Brittien totaalinen itsensä nolaaminen vuodelta 2007. Massasta voi kuitenkin löytää myös todellisia helmiä! Viime vuonna ihastuin Viron tunnelmalliseen biisiin Rändajad.
Pikakuuntelun perusteella 2010 edustajista Turkki ilahduttaa rock-rap – sekoituksellaan. Radiosoittoon sopisi myös Ranskan reggaeton-vaikutteinen Allez, Ola, Ole, vaikkei siitä välttämättä voittajaksi ole.
Mielenkiintoinen ilmiö on, että viidesosa 39 edustajasta on osallistunut johonkin television kykykilpailuun. Venäjän Peter Nalitch on noussut kotimaassaan julkisuuteen YouTube-hittinä.
Kuunkuiskaajilla tuskin on saumaa, sillä edustuskappale kuulostaa vanhanaikaiselta. Suomen euroviisuedustajat ovat pääsääntöisesti noloja – myös Lordi. Vaikka kuinka voittivat, niin isoja miehiä (ja yksi nainen) hirviöpuvuissa, haloo!
Jospa otettaisiin mallia muista, ja lähetetään ensi vuonna Anna Abreu!
Veikkasit luultavasti oikein: Euroviisut! Parin viikon kuluttua se on taas täällä.
Euroviisut on sitten kummallinen ilmiö. Tv:n ääressä tulee oikein aggressiivinen olo kotiinpäin vetämisestä, kun maat antavat aina samat pisteet naapureilleen edustuskappaleesta huolimatta. Toisaalta viihdepläjäys on katsottava vuodesta toiseen, sillä missä muualla voisi nähdä vastaavan artistien, musiikin ja lavashown kirjon.
Viisujen musiikkihan ei ole aina parhaasta päästä. Kamalasta on todisteena esimerkiksi Brittien totaalinen itsensä nolaaminen vuodelta 2007. Massasta voi kuitenkin löytää myös todellisia helmiä! Viime vuonna ihastuin Viron tunnelmalliseen biisiin Rändajad.
Pikakuuntelun perusteella 2010 edustajista Turkki ilahduttaa rock-rap – sekoituksellaan. Radiosoittoon sopisi myös Ranskan reggaeton-vaikutteinen Allez, Ola, Ole, vaikkei siitä välttämättä voittajaksi ole.
Mielenkiintoinen ilmiö on, että viidesosa 39 edustajasta on osallistunut johonkin television kykykilpailuun. Venäjän Peter Nalitch on noussut kotimaassaan julkisuuteen YouTube-hittinä.
Kuunkuiskaajilla tuskin on saumaa, sillä edustuskappale kuulostaa vanhanaikaiselta. Suomen euroviisuedustajat ovat pääsääntöisesti noloja – myös Lordi. Vaikka kuinka voittivat, niin isoja miehiä (ja yksi nainen) hirviöpuvuissa, haloo!
Jospa otettaisiin mallia muista, ja lähetetään ensi vuonna Anna Abreu!
sunnuntai 9. toukokuuta 2010
Lakkaa analysoimasta, rakkaani
Löysin jonkin aikaa sitten metrosta Ilta-Sanomat. Se oli ripustettu penkkien väliselle kaiteelle kuten päivän ilmaislehdet yleensä. Otin lehden mukanani kotiin. Syy: se oli 18 vuota vanha, kellastunut vuoden 1992 malli. Se tuntui journalistiopiskelijan käsissä antiikkiesineeltä.
Tutkiessani kotona lehteä tajusin, että asiat ovat vuosien saatossa muuttuneet paljon. mutta eräs asia on ja pysyy: tv-sarja Kauniit ja rohkeat. Vuoden 92 Iltasanomien takakanteen on nykypäivän tapaan merkitty tv-ohjelmat (vaikkakin kanavia oli siihen aikaan ainoastaan kolme ja maikkarin lähetykset alkoivat vasta myöhään iltapäivällä). Päivän Kauniit ja rohkeat –jakso alkoi klo. 17.38 nimellä ”Lakkaa analysoimasta, rakkaani.”
Vuosi 1992 oli SE vuosi. Vuosi, jolloin Kauniit ja rohkeat rantautui Suomeen ja nousi lähes heti Suomen seuratuimpien saippuasarjojen joukkoon. Erityisesti opiskelijat ja eläkeläiset tapittivat päivittäin kyseistä sarjaa usein kuitenkin vaieten siitä. Luulen, että vielä tänäkin päivänä suurin osa ihmisistä nolostuu, jos joku saa tietää heidän taipumuksestaan.
Ihmiset jakautuvat kahteen ryhmään: niihin jotka rakastavat Kauniita ja rohkeita ja niihin jotka inhoavat sitä. Äitini kuuluu jälkimmäiseen ryhmään. Hän kielsi minua seuraamasta ohjelmaa kuusi ensimmäistä katseluvuottani (minkä ehkä nyt jälkeen päin voin joten kuten ymmärtää). Niinpä kävin salaa kaverillani katsomassa ohjelmaa ja jäin jo silloin koukkuun.
Olen siis katsellut Kauniita ja rohkeita nyt sännöllisen epäsäännöllisesti 16 vuotta. Miksi? Koska haluan. Se on yksinkertaisin vastaus: koska haluan ja koska olen koukussa. ”Koukutus” on hyvä sana kuvaamaan Kauniiden ja rohkeiden vaikutusta ihmisiin. Kun maanantain jakso loppuu: ”Stephanie, minun täytyy kertoa jotain. En ole oikeasti sinun vaan äitisi poika.”, on tiistaina pakko avata telkkari jälleen 17.05.
Jos tv:n katselu on ihmisille pakoa todellisuudesta, on Kauniit ja rohkeat extra irtirepivä pakomatka. Eihän siinä kertakaikkiaan ehdi kieriskellä omissa ongelmissa, kun toiset hankkivat sukulaistensa kanssa lapsia ja heräävät kuolleista.
Kauniit ja rohkeat on kaikesta naurettavuudestaan huolimatta aliarvostettu sarja. Osaan puhua englantia, koska olen katsellut sitä. Päivästä toiseen samat hitaasti lausutut virkkeet jäävät helposti päähän. Sen lisäksi opin, mitä tarkoittaa kielisuudelma. Se oli tietysti hyvin tärkeä tieto ekaluokkalaiselle.
keskiviikko 5. toukokuuta 2010
Ihanuuksien Ranska
Mainitsin viimeksi käyneeni kirjastossa hakureissulla. Yksi lainaamistani kirjoista osui silmiini kirjailijan, Martin Pagen, tutun nimen takia. Myöhemmin kotona vilkaisin kirjan, Sudenkorennon lennon, alkuteoksen nimeä ja yllätyin. Hämäävästä nimestään huolimatta Page onkin ranskalainen, oh là là!
Ranskalaisuus yksinkertaisesti vetoaa minuun. Mainitsin jo aiemmin, että Anna Gavalda on yksi lempikirjailijoistani. Hänen kirjoissaan on sitä Jotain! En ole lukenut ranskalaisia kirjoja niiden alkukielellä, mutta uskon Ranska-innostukseni kasvaneen käsi kädessä kielen opiskelun kanssa - jonka muuten aloitin jo 9-vuotiaana.
Olen nähnyt vain muutaman ranskalaisen elokuvan, mutta olen pitänyt niistä kaikista. Amélie, ah! Valokuvapalapelit, reissaava puutarhatonttu, hauska tarinankerronta... Tarvitseeko edes sanoa enempää?
Toinen mahtava on Rakkaudella, Pariisi. Osaan jo pian vuorosanoja ulkoa! Tarinat ovat kekseliäitä, yllättäviä, surullisia ja saavat nauramaan. Lempiepisodejani ovat Coenin veljesten ohjaama Tuileries ja Natalia Portmanin tähdittämä Faubourg Saint-Denis. Viimeksi mainitussa on jotain améliemaista, mutta vain surullisemmalla otteella.
Tyttö sillalla on puolestaan tehnyt minuun vaikutuksen tarinallaan veitsenheittäjästä ja hänen avustajakseen ryhtyvästä Adèlesta (roolissa Vanessa Paradis). Kokonaisuuden kruunaa mustavalkoisuus, joka on mielenkiintoinen ratkaisu vuonna 1999 tehdylle elokuvalle.
Tosiaan, ei pidä unohtaa hellyttävää tarinaa, johon voi palata häpeilemättä näin aikuisenakin. Kiitoksia Antoine de Saint-Exupérylle Pikku Prinssin kirjoittamisesta!
"Ainoastaan sydämellään näkee hyvin, tärkeimpiä asioita ei näe silmillä." (Saint-Exupéry, Pikku Prinssi)
Ranskalaisuus yksinkertaisesti vetoaa minuun. Mainitsin jo aiemmin, että Anna Gavalda on yksi lempikirjailijoistani. Hänen kirjoissaan on sitä Jotain! En ole lukenut ranskalaisia kirjoja niiden alkukielellä, mutta uskon Ranska-innostukseni kasvaneen käsi kädessä kielen opiskelun kanssa - jonka muuten aloitin jo 9-vuotiaana.
Olen nähnyt vain muutaman ranskalaisen elokuvan, mutta olen pitänyt niistä kaikista. Amélie, ah! Valokuvapalapelit, reissaava puutarhatonttu, hauska tarinankerronta... Tarvitseeko edes sanoa enempää?
Toinen mahtava on Rakkaudella, Pariisi. Osaan jo pian vuorosanoja ulkoa! Tarinat ovat kekseliäitä, yllättäviä, surullisia ja saavat nauramaan. Lempiepisodejani ovat Coenin veljesten ohjaama Tuileries ja Natalia Portmanin tähdittämä Faubourg Saint-Denis. Viimeksi mainitussa on jotain améliemaista, mutta vain surullisemmalla otteella.
Tyttö sillalla on puolestaan tehnyt minuun vaikutuksen tarinallaan veitsenheittäjästä ja hänen avustajakseen ryhtyvästä Adèlesta (roolissa Vanessa Paradis). Kokonaisuuden kruunaa mustavalkoisuus, joka on mielenkiintoinen ratkaisu vuonna 1999 tehdylle elokuvalle.
Tosiaan, ei pidä unohtaa hellyttävää tarinaa, johon voi palata häpeilemättä näin aikuisenakin. Kiitoksia Antoine de Saint-Exupérylle Pikku Prinssin kirjoittamisesta!
"Ainoastaan sydämellään näkee hyvin, tärkeimpiä asioita ei näe silmillä." (Saint-Exupéry, Pikku Prinssi)
maanantai 3. toukokuuta 2010
Mainokset voivat viihdyttää
Television mainoskatkot ovat useimmille katsojille välttämätön paha. Tiedän että monia, itseni mukaan lukien, ärsyttää se, että puolen tunnin ohjelmakin saattaa sisältää kaksi mainoskatkoa. Mutta toisaalta: jos mainoskatkoja ei olisi tai niitä olisi huomattavasti vähemmän, ja ne olisivat lyhyempiä, keksisi joku tuohtunut katsoja siitäkin valitettavaa. ”Ei ehdi jääkaapille”, ”Vessakäynti jäi puolitiehen, kun piti kiirehtiä takaisin töllön ääreen”…
Mainoksista löytyy kuitenkin hyviäkin puolia – silloin kun niiden sisältö on kohdallaan. Silloin, kun mainos on hauska, koskettava, ajatuksia herättävä tai pelkästään viihdyttävä. Mieleeni tulee heti kaksi tällä hetkellä pyörivää mainosta, jotka ovat kekseliäitä ja saavat minut hyvälle tuulelle.
Vessapaperi Lotus Soft Embolla on mainoksia, joissa vessankäyttäjä loihtii pehmeästä (käyttämättömästä) wc-paperista itselleen ”uuden minän”. Aikaisemmassa mainoksessa viidettä kertaa kihloihin mennyt Tiina askartelee yllensä morsiuspuvun huntuineen, ja heittää vessapaperisilppua ilmaan. Ihailtavaa optimismia, ajattelin nähdessäni mainoksen ensimmäistä kertaa.
Uusimmassa mainoksessa esiintyy Timo, 34, lopen kyllästynyt anoppiinsa. Timo on tehnyt wc-paperista itselleen taistelulajivaatetuksen. Hän leikkii murskaavansa jotain kovaa. On helppoa kuvitella, miten Timo visualisoi laittavansa anopillensa luun kurkkuun samalla kun hän harjoittelee rautaisia iskuja vessassa.
Toinen suosikkimainokseni on Pepsi Max-pätkä, jossa mieskolmikko lavastaa uhkaavan maailmanlopun, jotta yksi kavereista pääsisi pukille. Okei, onhan mainos seksistinen ja hieman lapsellinen. Minun on silti pakko nauraa, kun baarimikko huutaa kurkku suorana: ”We’re gonna die! We’re all gonna die!”, hyppää baaritiskille ja konttaa paniikissa kohti ovea.
Kuka sanoi, ettei mainosten parissa saisi viihtyä?
Mainoksista löytyy kuitenkin hyviäkin puolia – silloin kun niiden sisältö on kohdallaan. Silloin, kun mainos on hauska, koskettava, ajatuksia herättävä tai pelkästään viihdyttävä. Mieleeni tulee heti kaksi tällä hetkellä pyörivää mainosta, jotka ovat kekseliäitä ja saavat minut hyvälle tuulelle.
Vessapaperi Lotus Soft Embolla on mainoksia, joissa vessankäyttäjä loihtii pehmeästä (käyttämättömästä) wc-paperista itselleen ”uuden minän”. Aikaisemmassa mainoksessa viidettä kertaa kihloihin mennyt Tiina askartelee yllensä morsiuspuvun huntuineen, ja heittää vessapaperisilppua ilmaan. Ihailtavaa optimismia, ajattelin nähdessäni mainoksen ensimmäistä kertaa.
Uusimmassa mainoksessa esiintyy Timo, 34, lopen kyllästynyt anoppiinsa. Timo on tehnyt wc-paperista itselleen taistelulajivaatetuksen. Hän leikkii murskaavansa jotain kovaa. On helppoa kuvitella, miten Timo visualisoi laittavansa anopillensa luun kurkkuun samalla kun hän harjoittelee rautaisia iskuja vessassa.
Toinen suosikkimainokseni on Pepsi Max-pätkä, jossa mieskolmikko lavastaa uhkaavan maailmanlopun, jotta yksi kavereista pääsisi pukille. Okei, onhan mainos seksistinen ja hieman lapsellinen. Minun on silti pakko nauraa, kun baarimikko huutaa kurkku suorana: ”We’re gonna die! We’re all gonna die!”, hyppää baaritiskille ja konttaa paniikissa kohti ovea.
Kuka sanoi, ettei mainosten parissa saisi viihtyä?
sunnuntai 2. toukokuuta 2010
Kirja vs. elokuva
Jaan ihmiset törkeästi yleistäen kahteen ryhmään, niihin jotka lukevat kirjan ja niihin, jotka katsovat kirjasta tehdyn elokuvan.
(Tietysti näillä kahdella ryhmällä on myös alalajeja: on ihmisiä, jotka kirjan luettuaan haluavat nähdä myös elokuva, ja on niitä jotka elokuvan innostamina haluavat syventyä aiheeseen enemmän ja lukevat kirjan.)
Itse kuulun lukijaryhmään. En muista koskaan nähneeni kirjasta tehtyä elokuvaa, joka olisi parempi kuin sen pohjana toiminut kirja.
Kahdeksan syytä, miksi kirja voittaa siitä tehdyn elokuvan:
-Kirja jättää tilaa mielikuvitukselle: hahmot, paikat yms. voi kuvitella juuri sen näköisiksi kuin haluaa. Vaikka kirjassa kuvaus olisi hyvin tarkkaa, jää lukijalle silti tilaa omalle päättelylle kun visuaalinen malli puuttuu.
-Kirja on tarina sellaisenaan. Sisältöä ei ole tarvinnut typistää kahteen tuntiin. Kirjoista tehtyjen elokuvien hienous kaatuu yleensä juuri siihen, että jotain olennaista on pakko jättää pois.
-Ajankuvat vaikuttavat kirjoissa aina aidommilta. Jos 1900-luvun alussa kirjoitetusta (ja sitä aikaa kuvaavasta) kirjasta tehdään elokuva 2000-luvulla, voivat lavasteet joissain tapauksissa olla onnistuneita, mutta useimmiten ne ovat naurettavan stereotyyppisiä tai sitten puutteellisia.
-Usein huomaa, etteivät elokuvien käsikirjoittajat tai ohjaajat tunne alkuperäisteosta tarpeeksi hyvin: sanoma jää epäselväksi.
-Kirjan lukemisen jälkeen jää hyvä fiilis: "Jes olen tehnyt jotain hyödyllistä, lukenut kirjan." Elokuvan katsomisen jälkeen ajattelen, että tuhlasin taas yhden illan sohvalla makaamiseen.
-Kirja takaa pidemmän nautinnon. Jos ei ole supernopea lukija, voi kirjan parissa viettää monta iltaa.
-Kirjoissa kaikki on mahdollista, elokuvissa visuaalisen toteutuksen rajat tulevat vastaan.
-Kirjan lukeminen on edullista (kirjaston varausmaksu 50 senttiä/kirja), siihen ei tarvita lupamaksua tai kymmenen euron leffalippua.
-Elokuvaan pohjautuvaa kirjaa ei tarvitse odottaa, se on varmasti jo olemassa kun elokuvan valmistuessa.
PS. www.helmet.fi
(Tietysti näillä kahdella ryhmällä on myös alalajeja: on ihmisiä, jotka kirjan luettuaan haluavat nähdä myös elokuva, ja on niitä jotka elokuvan innostamina haluavat syventyä aiheeseen enemmän ja lukevat kirjan.)
Itse kuulun lukijaryhmään. En muista koskaan nähneeni kirjasta tehtyä elokuvaa, joka olisi parempi kuin sen pohjana toiminut kirja.
Kahdeksan syytä, miksi kirja voittaa siitä tehdyn elokuvan:
-Kirja jättää tilaa mielikuvitukselle: hahmot, paikat yms. voi kuvitella juuri sen näköisiksi kuin haluaa. Vaikka kirjassa kuvaus olisi hyvin tarkkaa, jää lukijalle silti tilaa omalle päättelylle kun visuaalinen malli puuttuu.
-Kirja on tarina sellaisenaan. Sisältöä ei ole tarvinnut typistää kahteen tuntiin. Kirjoista tehtyjen elokuvien hienous kaatuu yleensä juuri siihen, että jotain olennaista on pakko jättää pois.
-Ajankuvat vaikuttavat kirjoissa aina aidommilta. Jos 1900-luvun alussa kirjoitetusta (ja sitä aikaa kuvaavasta) kirjasta tehdään elokuva 2000-luvulla, voivat lavasteet joissain tapauksissa olla onnistuneita, mutta useimmiten ne ovat naurettavan stereotyyppisiä tai sitten puutteellisia.
-Usein huomaa, etteivät elokuvien käsikirjoittajat tai ohjaajat tunne alkuperäisteosta tarpeeksi hyvin: sanoma jää epäselväksi.
-Kirjan lukemisen jälkeen jää hyvä fiilis: "Jes olen tehnyt jotain hyödyllistä, lukenut kirjan." Elokuvan katsomisen jälkeen ajattelen, että tuhlasin taas yhden illan sohvalla makaamiseen.
-Kirja takaa pidemmän nautinnon. Jos ei ole supernopea lukija, voi kirjan parissa viettää monta iltaa.
-Kirjoissa kaikki on mahdollista, elokuvissa visuaalisen toteutuksen rajat tulevat vastaan.
-Kirjan lukeminen on edullista (kirjaston varausmaksu 50 senttiä/kirja), siihen ei tarvita lupamaksua tai kymmenen euron leffalippua.
-Elokuvaan pohjautuvaa kirjaa ei tarvitse odottaa, se on varmasti jo olemassa kun elokuvan valmistuessa.
PS. www.helmet.fi
tiistai 27. huhtikuuta 2010
Kiitti, mulle riitti
Se voi tapahtua kaikessa hiljaisuudessa tai suurella draamalla, yhteisymmärryksessä tai yksipuolisella ilmoituksella. Se voi tuntua pahalta, huojentavalta, raivostuttavalta, haikealta tai maailman parhaalta päätökseltä. Jokainen kerta on erilainen, eikä sitä haluaisi koskaan kokea uudelleen.
Se on ikuisuusaihe, josta tehdään elokuvia ja kirjoitetaan kirjoja. Lehdet kirjoittavat jatkuvasti miten sen voi hoitaa, miten siitä voi selvitä ja kenelle se tapahtuu.
Hiljattain Madde ja Jonas kokivat sen, samoin Leppilammet. Viime vuonna se vaikutti julkkiksista esimerkiksi Anna Abreun ja Vappu Pimiän elämään. Toissa vuonna noin 13 500 suomalaista päätyi siihen virallisesti.
Pulmu puhui joitakin merkintöjä sitten klassikkokirjoista ja siitä, miten kirjoista voi oppia kirjoittamista. Ranskalaisen Cécile Slankan 101 tapaa jättää rakas on mahtava esimerkki eri tyyleistä ja tavoista käyttää kieltä. Kirjassa on 89 erilaista erokirjettä. Olen nauranut, ärsyyntynyt ja inspiroitunut kirjan parissa - mutten sentään ole alkanut kirjoittaa omaa erokirjettä!
Tässä on fiilistelyksi yksi teksteistä:
PS. Meidän ryhmä lähti tanssikisoista kultamitalit kaulassa!
PPS. Sain Valkoisen tiikerin luettua vihdoin viime viikolla, jee! Innostuin kirjastossa, ja lainasin heti pari kirjaa.
Se on ikuisuusaihe, josta tehdään elokuvia ja kirjoitetaan kirjoja. Lehdet kirjoittavat jatkuvasti miten sen voi hoitaa, miten siitä voi selvitä ja kenelle se tapahtuu.
Hiljattain Madde ja Jonas kokivat sen, samoin Leppilammet. Viime vuonna se vaikutti julkkiksista esimerkiksi Anna Abreun ja Vappu Pimiän elämään. Toissa vuonna noin 13 500 suomalaista päätyi siihen virallisesti.
Pulmu puhui joitakin merkintöjä sitten klassikkokirjoista ja siitä, miten kirjoista voi oppia kirjoittamista. Ranskalaisen Cécile Slankan 101 tapaa jättää rakas on mahtava esimerkki eri tyyleistä ja tavoista käyttää kieltä. Kirjassa on 89 erilaista erokirjettä. Olen nauranut, ärsyyntynyt ja inspiroitunut kirjan parissa - mutten sentään ole alkanut kirjoittaa omaa erokirjettä!
Tässä on fiilistelyksi yksi teksteistä:
#118 SAYONARA
Lauri rakas,
pöydällä on Samurain jäähyväiset, valikoima pieniä japanilaisia jiseiku-runoja, joissa jätetään hyvästit elämälle (kirjaimellisesti ’maailmanjättämisrunoja’). Toivottavasti ne ilmaisevat sinulle kaiken mitä en itse osannut ilmaista, myös sen uskomattoman seesteisyyden, jota nyt kaikkien myrskyjen ja taistelukenttien jälkeen tunnen jättäessäni sinut.
Helinä
PS. Meidän ryhmä lähti tanssikisoista kultamitalit kaulassa!
PPS. Sain Valkoisen tiikerin luettua vihdoin viime viikolla, jee! Innostuin kirjastossa, ja lainasin heti pari kirjaa.
sunnuntai 25. huhtikuuta 2010
Saisiko olla pala iltapäiväsaippuaa?
Iltapäivieni ilona minua viihdyttää ainakin kerran tai kaksi viikossa amerikkalainen saippuasarja Päivien viemää (Days of our Lives). Vaikka sarja tuleekin viisi kertaa viikossa, siinä pysyy hyvin mukana yhdellä tai kahdella viikkokatselukerralla.
DOOL on erinomaista aivot narikkaan-viihdettä. Sen katsomisessa on kuitenkin myös haastetta: ohjelma on pyörinyt Yhdysvalloissa vuodesta 1965 lähtien, joten juonikiemuroissa ja perhesuhteissa on aina välillä aihetta pähkäilyyn. Suomessa tätä herkkua on nautittu vuodesta 2003. Silloin alettiin esittää Valloissa kaksi vuotta aikaisemmin näytettyjä jaksoja, eli meiltä on pimennossa yli kolmen vuosikymmenen tapahtumat. Onneksi DOOL sisältää paljon flashbackeja.
Olen silmäillyt muitakin jenkkisaippuoita vuosien varrella, mutta DOOL on niistä kirkkaasti paras. Toinen mainitsemisen arvoinen saippua on Subin muutama vuosi sitten esittämä venezuelalainen Ihmeiden aika (Juana la Virgen).
Mutta mikä DOOLista tekee hyvän saippuan?
1. Perhekeskeisyys. Bradyt ja DiMerat ovat toistensa vihollisia. Molempien perheiden jäsenet puolustavat omiaan jopa veren vuodattamiseen asti, eli sarjassa nähdään harva se päivä herkullisia yhteenottoja ja kostojuonia.
2. Valekuolemat. Henkilö joutuu onnettomuuteen tai häntä ammutaan. Ensin katsojaa vaivaa epätietoisuus henkilön kohtalosta. Pitkän kuolinkamppailun tai äkkikuoleman jälkeen katsojalle jää tyhjä olo, kun yksi hahmo on jälleen poissa. Kuluu viikkoja tai kuukausia, ja henkilö palaa! Hän on entistä ehompi ja läheiset vuodattavat kyyneleitä. Katsojankin silmäkulma vetistyy.
3. Tunteiden palo. Sarja on pullollaan häitä, hautajaisia, onnettomuuksia ja ampumavälikohtauksia. Näyttelijät vetävät roolinsa antaumuksella tunteita säästelemättä. Viipyilevät lähikuvat kasvoista takaavat katsojalle aitiopaikan hahmon sielun syövereihin.
Suosittelen lämpimästi DOOLia kaikille, jotka eivät ota television katsomista liian vakavasti. Jos ohjelman juonikuviot tuntuvat liian hankalilta, kannattaa käydä tutustumassa sarjan lukuisiin fanisivuihin ja Salemin asukkaiden sukupuihin.
DOOL on erinomaista aivot narikkaan-viihdettä. Sen katsomisessa on kuitenkin myös haastetta: ohjelma on pyörinyt Yhdysvalloissa vuodesta 1965 lähtien, joten juonikiemuroissa ja perhesuhteissa on aina välillä aihetta pähkäilyyn. Suomessa tätä herkkua on nautittu vuodesta 2003. Silloin alettiin esittää Valloissa kaksi vuotta aikaisemmin näytettyjä jaksoja, eli meiltä on pimennossa yli kolmen vuosikymmenen tapahtumat. Onneksi DOOL sisältää paljon flashbackeja.
Olen silmäillyt muitakin jenkkisaippuoita vuosien varrella, mutta DOOL on niistä kirkkaasti paras. Toinen mainitsemisen arvoinen saippua on Subin muutama vuosi sitten esittämä venezuelalainen Ihmeiden aika (Juana la Virgen).
Mutta mikä DOOLista tekee hyvän saippuan?
1. Perhekeskeisyys. Bradyt ja DiMerat ovat toistensa vihollisia. Molempien perheiden jäsenet puolustavat omiaan jopa veren vuodattamiseen asti, eli sarjassa nähdään harva se päivä herkullisia yhteenottoja ja kostojuonia.
2. Valekuolemat. Henkilö joutuu onnettomuuteen tai häntä ammutaan. Ensin katsojaa vaivaa epätietoisuus henkilön kohtalosta. Pitkän kuolinkamppailun tai äkkikuoleman jälkeen katsojalle jää tyhjä olo, kun yksi hahmo on jälleen poissa. Kuluu viikkoja tai kuukausia, ja henkilö palaa! Hän on entistä ehompi ja läheiset vuodattavat kyyneleitä. Katsojankin silmäkulma vetistyy.
3. Tunteiden palo. Sarja on pullollaan häitä, hautajaisia, onnettomuuksia ja ampumavälikohtauksia. Näyttelijät vetävät roolinsa antaumuksella tunteita säästelemättä. Viipyilevät lähikuvat kasvoista takaavat katsojalle aitiopaikan hahmon sielun syövereihin.
Suosittelen lämpimästi DOOLia kaikille, jotka eivät ota television katsomista liian vakavasti. Jos ohjelman juonikuviot tuntuvat liian hankalilta, kannattaa käydä tutustumassa sarjan lukuisiin fanisivuihin ja Salemin asukkaiden sukupuihin.
Sallittua stalkkausta?
Elämänkertakirjat ovat tosi suosittuja: niitä joutuu juuri ilmestyttyään jonottamaan kirjaston varausjonossa kuukausia (esim. Audrey Hepburnin ja Coco Chanelin elämästä vuonna 2009 julkaistut uusimmat kirjat). Kun kirjan sitten viimeinkin saa käteensä niin AH. Se menee muutamassa päivässä.
Nykyisellä Facebook-aikakaudella stalkkaus on huipussaan: halutaan tietää, mitä kukakin tekee, miksi ja kenen kanssa. Enää ei olekaan kunnioitettavaa keskittyä omaan itseensä vaan tietää, mitä ympärillä tapahtuu. Elämänkertakirjat avaavat oven tähän samaan mahdollisuuteen: kansien välissä on ikään kuin arkisto jostakin toisesta ihmisestä, ja saamme vapaasti käyttää tuon arkiston sisältöä. Näin stalkkauksen voi tehdä hyväksytysti, jopa suotavasti, sillä lukeminenhan on yleissivistävää.
Muiden elämä kiinnostaa. Elämänkertakirjat voisi mielestäni laittaa samaan sarjaan tosi-tv:n kanssa: molemmissa annetaan yleisölle makupaloja jostain muusta kuin ainaisesta omasta tylsästä elämästä. Me nautimme siitä, kun saamme tuntea hetken ajan ihailua/kateutta/myötähäpeää yms. jotain toista ihmistä kohtaan unohtaen oman pienen maailmamme. Tämä on varmaan sitä "todellisuuden pakoa", mikä tulee esille useissa median käyttösyytutkimuksissa.
Totuus kiehtoo ihmistä. On kutkuttavampaa lukemalla ja katsomalla saada tietoja asioista, jotka ovat tapahtuneet/tapahtuvat oikeasti, kuin esimerkiksi katsoa fiktiivinen elokuva jostakin tuntemattomasta miehestä. Aika pelottavaa kuitenkin, että välillä uppoutuu niin syvälle pohtimaan ja kritisoimaan muiden ihmisten elämää, ettei muista kyseisten tietojen turhuutta itselleen ja että unohtaa oman olemisensa.
P.S Tiesittekö , että Audrey Hepburnille iski kauhea herkkuhimo laivamatkalla Euroopasta Yhdysvaltoihin ja hän paisui seitsemän kiloa matkan aikana?
Nykyisellä Facebook-aikakaudella stalkkaus on huipussaan: halutaan tietää, mitä kukakin tekee, miksi ja kenen kanssa. Enää ei olekaan kunnioitettavaa keskittyä omaan itseensä vaan tietää, mitä ympärillä tapahtuu. Elämänkertakirjat avaavat oven tähän samaan mahdollisuuteen: kansien välissä on ikään kuin arkisto jostakin toisesta ihmisestä, ja saamme vapaasti käyttää tuon arkiston sisältöä. Näin stalkkauksen voi tehdä hyväksytysti, jopa suotavasti, sillä lukeminenhan on yleissivistävää.
Muiden elämä kiinnostaa. Elämänkertakirjat voisi mielestäni laittaa samaan sarjaan tosi-tv:n kanssa: molemmissa annetaan yleisölle makupaloja jostain muusta kuin ainaisesta omasta tylsästä elämästä. Me nautimme siitä, kun saamme tuntea hetken ajan ihailua/kateutta/myötähäpeää yms. jotain toista ihmistä kohtaan unohtaen oman pienen maailmamme. Tämä on varmaan sitä "todellisuuden pakoa", mikä tulee esille useissa median käyttösyytutkimuksissa.
Totuus kiehtoo ihmistä. On kutkuttavampaa lukemalla ja katsomalla saada tietoja asioista, jotka ovat tapahtuneet/tapahtuvat oikeasti, kuin esimerkiksi katsoa fiktiivinen elokuva jostakin tuntemattomasta miehestä. Aika pelottavaa kuitenkin, että välillä uppoutuu niin syvälle pohtimaan ja kritisoimaan muiden ihmisten elämää, ettei muista kyseisten tietojen turhuutta itselleen ja että unohtaa oman olemisensa.
P.S Tiesittekö , että Audrey Hepburnille iski kauhea herkkuhimo laivamatkalla Euroopasta Yhdysvaltoihin ja hän paisui seitsemän kiloa matkan aikana?
tiistai 20. huhtikuuta 2010
Can-cania ja battleja
Nyt on pakko hehkuttaa tulevaa viikonloppua. 900 tanssijaa kokoontuu Helsinkiin kilpailemaan street-tanssilajien Suomen mestaruuksista. Olen itsekin kisaamassa kolmen vuoden tauon jälkeen. Jännää!
Kisoihin valmistautumisen lomassa olen pohtinut, miten tanssielokuvat näkyvät kisa- ja näytöslavoilla. Ei varmaan ole tanssikoulua, jossa ei olisi joskus nähty Famen (sen alkuperäisen) tai Flashdancen innoittamaa koreografiaa jumppapukuineen ja säärystimineen. Myös esimerkiksi Chicagon Cell Block Tango on inspiroinut monia, ja Moulin’ Rouge kokonaisuudessaan oli suorastaan hitti vuoden 2002 showtanssin SM-kilpailuissa. Can-cania ja tangoa riitti!
Parhaimmillaan tanssielokuvat saavat aikaan kovan hingun alkaa treenata. Tällaisen reaktion on aiheuttanut aikanaan esimerkiksi You Got Served. Loistavaa tanssimista, menevää musiikkia, älytön battletunnelma... Aivan kuin olisi itsekin mukana elokuvan tanssitapahtumassa!
Toukokuussa tulee ensi-iltaan ensimmäinen 3D-tanssielokuva Streetdance 3D. Samalla tosi-tv-ohjelmat alkavat kietoutua elokuvabisnekseen, sillä elokuvassa ovat mukana muun muassa Britain’s Got Talent – voittajat tanssija George Sampson (2008) ja tanssiryhmä Diversity (2009).
Syksyllä saadaan sitten lisää nannaa, kun Step Up – tanssielokuvat saavat jatkoa. Step Up 3D:ssä näkyy ainakin So You Think You Can Dancen neloskaudella ihastuttanut Twitch - jonka muuten olisi pitänyt voittaa!
Kisoihin valmistautumisen lomassa olen pohtinut, miten tanssielokuvat näkyvät kisa- ja näytöslavoilla. Ei varmaan ole tanssikoulua, jossa ei olisi joskus nähty Famen (sen alkuperäisen) tai Flashdancen innoittamaa koreografiaa jumppapukuineen ja säärystimineen. Myös esimerkiksi Chicagon Cell Block Tango on inspiroinut monia, ja Moulin’ Rouge kokonaisuudessaan oli suorastaan hitti vuoden 2002 showtanssin SM-kilpailuissa. Can-cania ja tangoa riitti!
Parhaimmillaan tanssielokuvat saavat aikaan kovan hingun alkaa treenata. Tällaisen reaktion on aiheuttanut aikanaan esimerkiksi You Got Served. Loistavaa tanssimista, menevää musiikkia, älytön battletunnelma... Aivan kuin olisi itsekin mukana elokuvan tanssitapahtumassa!
Toukokuussa tulee ensi-iltaan ensimmäinen 3D-tanssielokuva Streetdance 3D. Samalla tosi-tv-ohjelmat alkavat kietoutua elokuvabisnekseen, sillä elokuvassa ovat mukana muun muassa Britain’s Got Talent – voittajat tanssija George Sampson (2008) ja tanssiryhmä Diversity (2009).
Syksyllä saadaan sitten lisää nannaa, kun Step Up – tanssielokuvat saavat jatkoa. Step Up 3D:ssä näkyy ainakin So You Think You Can Dancen neloskaudella ihastuttanut Twitch - jonka muuten olisi pitänyt voittaa!
perjantai 16. huhtikuuta 2010
Rakkautta Vain
Onko olemassa yhtäkään kaunokirjallisuuteen kuuluvaa kirjaa, jossa ei vähintäänkin sivuuttaisi rakkautta? Väitän, että ei.
Kaksi viimeistä lukemaani kirjaa ovat Juha Itkosen Anna minun rakastaa enemmän ja Toni Morrisonin Rakkaus. Ei varmaan tarvitse sanoa enempää?
Rakkaus; romanttinen rakkaus, pakkomielteinen rakkaus, ystävän rakkaus, perherakkaus... listaa voisi jatkaa loputtomiin. Ja juuri tuo lista saa kirjahyllymme notkumaan. Jopa verisimpiin dekkareihin ja sotakuvauksiin sisältyy pieni annos mansikkapehmistä.
Suurin osa omasta rakkauskäsityksestäni pohjautuu nimenomaan kirjallisuuteen. Kun aloin varhaisnuoruudessani lukea "kunnon kirjoja", ei minulla ollut mitään käsitystä rakkaudesta (puhun tässä yhteydessä romanttisesta rakkaudesta). Kirjoja imiessäni sain jonkinlaisen käsityksen siitä, millaisia ovat palavat tunteet. Nyt myöhemmällä iällä kirjojen tunnepauhu antaa jollain tavoin toivoa elämään.
Rakkaus on siis kestoaihe, joka on värittänyt kirjallisuutta ja muuta taidetta jo vuosisatoja ellei tuhansia. Ehkä kyse on kuitenkin vain siitä, että rakkaus inspiroi taiteilijoita enemmän kuin mikään, ja siksi siitä kirjoitetaan?
Kaksi viimeistä lukemaani kirjaa ovat Juha Itkosen Anna minun rakastaa enemmän ja Toni Morrisonin Rakkaus. Ei varmaan tarvitse sanoa enempää?
Rakkaus; romanttinen rakkaus, pakkomielteinen rakkaus, ystävän rakkaus, perherakkaus... listaa voisi jatkaa loputtomiin. Ja juuri tuo lista saa kirjahyllymme notkumaan. Jopa verisimpiin dekkareihin ja sotakuvauksiin sisältyy pieni annos mansikkapehmistä.
Suurin osa omasta rakkauskäsityksestäni pohjautuu nimenomaan kirjallisuuteen. Kun aloin varhaisnuoruudessani lukea "kunnon kirjoja", ei minulla ollut mitään käsitystä rakkaudesta (puhun tässä yhteydessä romanttisesta rakkaudesta). Kirjoja imiessäni sain jonkinlaisen käsityksen siitä, millaisia ovat palavat tunteet. Nyt myöhemmällä iällä kirjojen tunnepauhu antaa jollain tavoin toivoa elämään.
Rakkaus on siis kestoaihe, joka on värittänyt kirjallisuutta ja muuta taidetta jo vuosisatoja ellei tuhansia. Ehkä kyse on kuitenkin vain siitä, että rakkaus inspiroi taiteilijoita enemmän kuin mikään, ja siksi siitä kirjoitetaan?
Neiti Etsivän pauloissa
Halusin verestää lapsuuden muistojani, joten kävin lainaamassa kirjastosta Neiti Etsivä -kirjan. Lapsena asuin Merihaassa, ja mielestäni kunnolliseen verestämiseen kuuluu alkuperäisten olosuhteiden mahdollisimman tarkka uudelleenluominen. Joten kävelin aina yhtä rankan ylämäen Viidettä linjaa pitkin, ohi Ville Valon isän omistaman seksivälineputiikin, kunnes olin perillä Kallion kirjastossa. Päästyäni lasten osastolle kolmanteen kerrokseen olin jo hiessä. Tässä taas nähtiin loistava yleiskuntoni.
Carolyn Keenen Neiti Etsivä ja eskimon salaisuus ei tuntunut tutulta lukemisen missään vaiheessa. Tosin siitä täytyy olla kymmenisen vuotta, kun olen kyseistä kirjasarjaa lukenut.
Hassua mutta totta: kirja ei tuntunut ollenkaan lapselliselta, vaikka sen kirjoitustyyli olikin hyvin yksinkertainen ja suoraviivainen – kirjathan ovat ensisijaisesti nuorille tehtyjä. Neiti Etsivä vaikutti yhtä pelottomalta ja nokkelalta kuin lapsena kirjoja lukiessani. Tapahtumat pitivät otteessaan loppuun asti, ja 126:n ja puolen sivun jälkeen minua vähän harmitti, että tarina päättyi.
Ainoa miinuspuoli romaanissa oli sen lukujen nimien paljastavuus: ei ole vaikea arvata mitä tulee tapahtumaan muutamalla seuraavalla aukeamalla, kun luvun nimenä on ”Pengottu huone”, ”Salasanoma” tai ”Epävarma pako”.
Lisäksi ihmettelen edelleen samaa asiaa kuin nuorempana: miksi ihmeessä Neiti Etsivän etunimi on suomennettu Nancystä Paulaksi?
Carolyn Keenen Neiti Etsivä ja eskimon salaisuus ei tuntunut tutulta lukemisen missään vaiheessa. Tosin siitä täytyy olla kymmenisen vuotta, kun olen kyseistä kirjasarjaa lukenut.
Hassua mutta totta: kirja ei tuntunut ollenkaan lapselliselta, vaikka sen kirjoitustyyli olikin hyvin yksinkertainen ja suoraviivainen – kirjathan ovat ensisijaisesti nuorille tehtyjä. Neiti Etsivä vaikutti yhtä pelottomalta ja nokkelalta kuin lapsena kirjoja lukiessani. Tapahtumat pitivät otteessaan loppuun asti, ja 126:n ja puolen sivun jälkeen minua vähän harmitti, että tarina päättyi.
Ainoa miinuspuoli romaanissa oli sen lukujen nimien paljastavuus: ei ole vaikea arvata mitä tulee tapahtumaan muutamalla seuraavalla aukeamalla, kun luvun nimenä on ”Pengottu huone”, ”Salasanoma” tai ”Epävarma pako”.
Lisäksi ihmettelen edelleen samaa asiaa kuin nuorempana: miksi ihmeessä Neiti Etsivän etunimi on suomennettu Nancystä Paulaksi?
maanantai 12. huhtikuuta 2010
Minähän en luovuta
Pulmun merkinnästä intoutuneena tarkistin oman lainaushistoriani kirjastossa viime vuonna. Kaunokirjallisuuden saldo: 19. Tämän vuoden saldo: pyöreä nolla. Apua!
Nolla johtuu siitä, että olen jäänyt jumiin. Pyysin viime jouluna lahjaksi kiinnostavalta kuulostaneen kirjan, Adiga Aravindin Valkoisen tiikerin. Tajusin jo heti ensimmäisten sivujen jälkeen, etten pidä tyylistä, jolla kirja on kirjoitettu. Itse tarina on kyllä kiinnostava.
Miksi sitten kituutan kirjan parissa jo neljättä kuukautta? Koska en tykkää jättää kirjoja kesken. Sama pätee myös muuhun elämään: en pidä asioiden kesken jättämisestä, sillä se tuntuu luovuttamiselta. Ja minähän en ole luovuttaja.
Aiemmin pidin tiukasti kiinni tästä ajatuksesta, mutta viime vuosina olen nöyrtynyt, ja jättänyt kirjoja kesken. Yksi kirpaisevimpia pettymyksiä on ollut Anna Gavaldan Lohduttaja. Odotin kirjalta paljon, sillä Gavalda on yksi suosikeistani. Nyt teksti ei kuitenkaan tuntunut oikealta viiden sivun jälkeen, eikä vielä kahdenkymmenenkään. Jotain oli pielessä, ja aiempi ihastuttava tyyli poissa. Nyyh.
Bongasin muuten Olivia-lehden kirjablogista listan kesken jääneistä kirjoista. Ihanaa, että joku muukin raaskii jättää kirjan kesken 15 sivun jälkeen, jos tyyli tai tarina ei vain iske!
”Lue nämä” – listallani odottaa 13 kirjaa, joiden tarinoihin haluaisin jo sukeltaa. Tavoitteenani on lukea Valkoinen tiikeri loppuun huhtikuun aikana. Raaskin jo laittaa itseni jonottamaan kirjastosta Mirja Tervon kirjaa Huimaavat korot: luksuskenkien vaarallinen viehätys.
Onneksi kohta on kesä. Silloin on hyvin aikaa laittaa tämän vuoden lukemissaldo uuteen uskoon.
Nolla johtuu siitä, että olen jäänyt jumiin. Pyysin viime jouluna lahjaksi kiinnostavalta kuulostaneen kirjan, Adiga Aravindin Valkoisen tiikerin. Tajusin jo heti ensimmäisten sivujen jälkeen, etten pidä tyylistä, jolla kirja on kirjoitettu. Itse tarina on kyllä kiinnostava.
Miksi sitten kituutan kirjan parissa jo neljättä kuukautta? Koska en tykkää jättää kirjoja kesken. Sama pätee myös muuhun elämään: en pidä asioiden kesken jättämisestä, sillä se tuntuu luovuttamiselta. Ja minähän en ole luovuttaja.
Aiemmin pidin tiukasti kiinni tästä ajatuksesta, mutta viime vuosina olen nöyrtynyt, ja jättänyt kirjoja kesken. Yksi kirpaisevimpia pettymyksiä on ollut Anna Gavaldan Lohduttaja. Odotin kirjalta paljon, sillä Gavalda on yksi suosikeistani. Nyt teksti ei kuitenkaan tuntunut oikealta viiden sivun jälkeen, eikä vielä kahdenkymmenenkään. Jotain oli pielessä, ja aiempi ihastuttava tyyli poissa. Nyyh.
Bongasin muuten Olivia-lehden kirjablogista listan kesken jääneistä kirjoista. Ihanaa, että joku muukin raaskii jättää kirjan kesken 15 sivun jälkeen, jos tyyli tai tarina ei vain iske!
”Lue nämä” – listallani odottaa 13 kirjaa, joiden tarinoihin haluaisin jo sukeltaa. Tavoitteenani on lukea Valkoinen tiikeri loppuun huhtikuun aikana. Raaskin jo laittaa itseni jonottamaan kirjastosta Mirja Tervon kirjaa Huimaavat korot: luksuskenkien vaarallinen viehätys.
Onneksi kohta on kesä. Silloin on hyvin aikaa laittaa tämän vuoden lukemissaldo uuteen uskoon.
lauantai 10. huhtikuuta 2010
Kirjastojen puolesta
Vuoden 2009 kirjahistoriani:
Ostetut kaupoista: 1 kpl (italian sanakirja)
Lainatut kirjastoista: 39 kpl
Helsingin Sanomat uutisoi viime vuoden lopulla joidenkin helsinkiläisten sivukirjastojen lopettamisuhasta. Tämä herätti suurta vastarintaa: Facebookin "Helsinkiläiset kirjastojen lakkauttamista vastaan" -ryhmä on keräsi yli 20 000 jäsentä, ja toista sataa ihmistä osallistui kirjastojen jatkamista puoltavaan mielenosoitukseen.
Vastarinta nähtävästi kannatti, sillä lopulta kirjastoverkon supistaminen päätettiin perua.
Miksi lopettamisuhka herätti niin voimakkaan kansanliikkeen? Mihin me tarvitsemme kirjastoja?
1. RAHA
-Jos kirjastoja ei olisi, jäisivät huonotuloiset (esim. opiskelijat ja työttömät) ilman sivistystä. Kirjastot tarjoavat mahdollisuuden harrastaa kulttuuria ilman penninhyrrää (tai joissan tapauksissa 50 sentin varausmaksua vastaan).
Viime vuonna lainaamani 39 kirjaa olisivat ostettuina maksaneet 780 euroa (yhden kirjan keskihinnan ollessa 20 euroa). Sillä rahalla kustantaisin neljän kuukauden ruoat tai puolentoista vuoden puhelinlaskut. Tuota "säästämääni" rahasummaa ei kuitenkaan näy tililläni nyt, joten ilman kirjastoja olisin ilmeisesti pahasti velkaantunut.
Kirjasto myös avaa uusia ovia: sieltä voi löytyä aarteita, joiden olemassa olosta ei edes tiennyt.
2. AIKA
-Kirjasto on vapaa-ajan viettopaikka. Siellä luetaan, kuunnellaan musiikkia ja jopa treffataan. Monet "hengailevat" kirjastoissa, vaikka eivät aikoisi edes lainata mitään. Tällöin tosin kirjaston alkuperäinen tarkoitus ei täyty, mutta parempi nuorille roikkua kirjastossa kuin metriksellä.
3. RAKKAUS
-Rakkaus kirjoihin, rakkaus lukemiseen, rakkaus kulttuuriin.
Ostetut kaupoista: 1 kpl (italian sanakirja)
Lainatut kirjastoista: 39 kpl
Helsingin Sanomat uutisoi viime vuoden lopulla joidenkin helsinkiläisten sivukirjastojen lopettamisuhasta. Tämä herätti suurta vastarintaa: Facebookin "Helsinkiläiset kirjastojen lakkauttamista vastaan" -ryhmä on keräsi yli 20 000 jäsentä, ja toista sataa ihmistä osallistui kirjastojen jatkamista puoltavaan mielenosoitukseen.
Vastarinta nähtävästi kannatti, sillä lopulta kirjastoverkon supistaminen päätettiin perua.
Miksi lopettamisuhka herätti niin voimakkaan kansanliikkeen? Mihin me tarvitsemme kirjastoja?
1. RAHA
-Jos kirjastoja ei olisi, jäisivät huonotuloiset (esim. opiskelijat ja työttömät) ilman sivistystä. Kirjastot tarjoavat mahdollisuuden harrastaa kulttuuria ilman penninhyrrää (tai joissan tapauksissa 50 sentin varausmaksua vastaan).
Viime vuonna lainaamani 39 kirjaa olisivat ostettuina maksaneet 780 euroa (yhden kirjan keskihinnan ollessa 20 euroa). Sillä rahalla kustantaisin neljän kuukauden ruoat tai puolentoista vuoden puhelinlaskut. Tuota "säästämääni" rahasummaa ei kuitenkaan näy tililläni nyt, joten ilman kirjastoja olisin ilmeisesti pahasti velkaantunut.
Kirjasto myös avaa uusia ovia: sieltä voi löytyä aarteita, joiden olemassa olosta ei edes tiennyt.
2. AIKA
-Kirjasto on vapaa-ajan viettopaikka. Siellä luetaan, kuunnellaan musiikkia ja jopa treffataan. Monet "hengailevat" kirjastoissa, vaikka eivät aikoisi edes lainata mitään. Tällöin tosin kirjaston alkuperäinen tarkoitus ei täyty, mutta parempi nuorille roikkua kirjastossa kuin metriksellä.
3. RAKKAUS
-Rakkaus kirjoihin, rakkaus lukemiseen, rakkaus kulttuuriin.
tiistai 6. huhtikuuta 2010
Tuomarit ovat kykyohjelmien ydin
American Idol on ykkösvalintani television kykyjenetsintäohjelmista. Ohjelma on toteutettu niin, että jokainen jakso on pullollaan lahjakkuuksia, tuomarien teräviä kommentteja ja jännittäviä hetkiä. Suomen X Factorista puuttuu nämä elementit. Mielestäni koko ohjelmassa on parasta sen juontaja Heikki Paasonen. Häneltä löytyy enemmän lavakarismaa kuin kisaan osallistujilta.
Kun taas AI:ssa niin kilpailjat, juontaja kuin tuomaritkin ovat kuorrutettuja lavakarismalla. Neljästä tuomarista se terävin – ja myös ilkein – latoo parhaat kommentit ja synnyttää eniten reaktioita yleisössä. Simon Cowell on AI:n sydän: vaikka muut tuomarit ja juontaja enemmän tai vähemmän leikkimielisesti parjaavat häntä, kilpailijat ja suuri yleisö kuitenkin kuuntelevat miestä. Usein juuri Cowellin vainuama kyky pääsee kisassa pitkälle, tai vaihtoehtoisesti putoaa leikistä heti kovan paikan tullen.
Toinen suosikkini kykyjenetsintäkilpailuista on Talent. Ja tässäkin tapauksessa America's Got Talent, eikä Talent Suomi. Suomalainen version yltää melkein jenkkiläisen tasolle. Siis melkein, sillä jenkkien Talentissa on mukana tuomari, jollaista ei olla nähty, eikä tulla näkemään Suomessa. David Hasselhoff arvostelee potentiaalisia talentteja rennolla otteella ja huumorilla. Välillä hän hyppää tuomaripöydän takaa lavalle esittämään hittibiisinsä Jump In My Car – tietysti vähäpukeisten tanssityttöjen ja Ritari Ässä-ajoilta tutun KITT-auton kera.
The Hoff saattaa painiskella alkoholiongelmien kanssa, mutta hän on kuitenkin show-mies henkeen ja vereen. Siksi en häpeilekään tunnustaa, että pienenä tyttönä kuuntelin innolla Hasselhoffin kasettia ja nyt isona tyttönä omistan Hasselhoffin naamavärkillä koristellun t-paidan. Jota käytän.
Kun taas AI:ssa niin kilpailjat, juontaja kuin tuomaritkin ovat kuorrutettuja lavakarismalla. Neljästä tuomarista se terävin – ja myös ilkein – latoo parhaat kommentit ja synnyttää eniten reaktioita yleisössä. Simon Cowell on AI:n sydän: vaikka muut tuomarit ja juontaja enemmän tai vähemmän leikkimielisesti parjaavat häntä, kilpailijat ja suuri yleisö kuitenkin kuuntelevat miestä. Usein juuri Cowellin vainuama kyky pääsee kisassa pitkälle, tai vaihtoehtoisesti putoaa leikistä heti kovan paikan tullen.
Toinen suosikkini kykyjenetsintäkilpailuista on Talent. Ja tässäkin tapauksessa America's Got Talent, eikä Talent Suomi. Suomalainen version yltää melkein jenkkiläisen tasolle. Siis melkein, sillä jenkkien Talentissa on mukana tuomari, jollaista ei olla nähty, eikä tulla näkemään Suomessa. David Hasselhoff arvostelee potentiaalisia talentteja rennolla otteella ja huumorilla. Välillä hän hyppää tuomaripöydän takaa lavalle esittämään hittibiisinsä Jump In My Car – tietysti vähäpukeisten tanssityttöjen ja Ritari Ässä-ajoilta tutun KITT-auton kera.
The Hoff saattaa painiskella alkoholiongelmien kanssa, mutta hän on kuitenkin show-mies henkeen ja vereen. Siksi en häpeilekään tunnustaa, että pienenä tyttönä kuuntelin innolla Hasselhoffin kasettia ja nyt isona tyttönä omistan Hasselhoffin naamavärkillä koristellun t-paidan. Jota käytän.
maanantai 5. huhtikuuta 2010
Jäähyväiset, ystäväni
Moni kysymys saa toivottavasti vastauksen tulevina viikkoina, kun Lostin viimeinen kausi tulee päätökseen. Sarjassa on haaksirikkouduttu mystiselle saarelle, taisteltu ”toisten” kanssa, päästy pois saarelta, hypitty edestakaisin ajassa ja palattu saarelle.
Lost on kiinnostanut, ihmetyttänyt ja paikoitellen myös inhottanut väkivaltaisuudellaan. Ennen kaikkea se on kuitenkin koukuttanut television ääreen.
Olen välillä todellinen tv:n orja. Katson kaudesta toiseen amerikkalaisia draamasarjoja, tosi-tv-ohjelmia ja kansainvälisiä formaatteja. On Lostia, Täydellisiä naisia, Sinkkuelämää, Selviytyjiä, Huippumallia haussa ja niin edelleen.
Olen mainoskanavien ystävä. Minulle televisio on viihtymistä, juonikuvioihin uppoamista, tutuista hahmoista pitämistä ja heihin samastumista. Televisio = rentoutuminen.
Välillä kyllä yllätän itseni pohtimasta, miksi oikein seuraan jotakin sarjaa. Samat juonenkäänteet toistuvat, ja uudet kilpailijat toistavat samat tehtävät ja laulavat samat laulut kuin kilpailijat edellisellä kaudella. Tuttuus voi muuttua puuduttavaksi.
Pahinta on, kun katsomisesta tulee pakko. Toisinaan digiboksin tallentava ominaisuus on kovassa käytössä. Rentoutuminen on kaukana, kun pitkä lista ohjelmia on vain pakko katsoa pois ennen seuraavaa viikkoa.
Kaikesta huolimatta on haikea olo. Pian on aika jättää hyvästit vanhalle tutulle. Kiitos yhteisistä vuosista Lost, olet ollut hyvä viihdyttäjä!
Lost on kiinnostanut, ihmetyttänyt ja paikoitellen myös inhottanut väkivaltaisuudellaan. Ennen kaikkea se on kuitenkin koukuttanut television ääreen.
Olen välillä todellinen tv:n orja. Katson kaudesta toiseen amerikkalaisia draamasarjoja, tosi-tv-ohjelmia ja kansainvälisiä formaatteja. On Lostia, Täydellisiä naisia, Sinkkuelämää, Selviytyjiä, Huippumallia haussa ja niin edelleen.
Olen mainoskanavien ystävä. Minulle televisio on viihtymistä, juonikuvioihin uppoamista, tutuista hahmoista pitämistä ja heihin samastumista. Televisio = rentoutuminen.
Välillä kyllä yllätän itseni pohtimasta, miksi oikein seuraan jotakin sarjaa. Samat juonenkäänteet toistuvat, ja uudet kilpailijat toistavat samat tehtävät ja laulavat samat laulut kuin kilpailijat edellisellä kaudella. Tuttuus voi muuttua puuduttavaksi.
Pahinta on, kun katsomisesta tulee pakko. Toisinaan digiboksin tallentava ominaisuus on kovassa käytössä. Rentoutuminen on kaukana, kun pitkä lista ohjelmia on vain pakko katsoa pois ennen seuraavaa viikkoa.
Kaikesta huolimatta on haikea olo. Pian on aika jättää hyvästit vanhalle tutulle. Kiitos yhteisistä vuosista Lost, olet ollut hyvä viihdyttäjä!
perjantai 2. huhtikuuta 2010
Matka uuteen maailmaan
Eräs opettajani sanoi minulle kerran, että kaikkien kirjailijoiksi haluavien pitäisi lukea maailman klassikkokirjallisuutta, jos haluavat oppia oikeasti kirjoittamaan. Suhtauduin epäilevästi. Sanasta klassikko tulivat mieleeni adjektiivit tylsä, liian paksu ja vaikeaselkoinen. En ymmärtänyt, kuinka joidenkin tiettyjen kirjojen lukeminen voisi opettaa minua kirjoittamaan.
Viime kesänä päätin kuitenkin kohdata ennakkoluuloni. Luin peräkkäin Tolstoin Anna Kareninan, Dostojevskyn Rikoksen ja rangaistuksen sekä Tsehovin Lokin.
Nyt ymmärrän, mitä tarkoittaa, että joku kirjoittaa hyvin. En ollut aikaisemmin pystynyt edes kuvittelemaan, kuinka käsittämätöntä lahjakkuutta on olemassa. Kolme edellä mainitsemaani kirjaa luettuani tuntui, kuin maailma olisi yhtäkkiä avautunut eteeni toisenlaisena. Katselin uusin silmin elämääni, ihmissuhteitani ja ennen kaikkea tajusin, mitä itse haluan kirjoittamisesta oppia.
Etenkin Anna Karenina vaikutti syvästi minuun. Silmiini nousevat vieläkin liikutuksen kyyneleet, kun puhun kirjasta jonkun kanssa. Jopa nyt kirjoittaessani tätä saan kylmiä väristyksiä. Uskomaton tarina siitä, kuinka rakkaus voi muuttua vainoharhaksi ja lopulta ajaa tuhoon ei jätä ketään kylmäksi.
Nyt, täysin valaistuneena vannon, etten enää koskaan ota käteeni mitään hiton roskakirjoja.
Oma matkani klassikkokirjallisuuden maailmaan on vasta alussa. En varmasti elämäni aikana ehdi saada matkaani päätökseen, mutta aijon kävellä reippain askelin. Seuraavaksi tartun Humisevaan harjuun ja sitten Sadan vuoden yksinäisyyteen.
Ja jo nyt, tällä pienelläkin määrällä omaa kokemusta, voin sanoa, että jos haluaa oikeasti oppia kirjoittamaan, pitää lukea klassikkokirjoja.
"Järkeilyn sijaan oli tullut elämä itse ja tajunnassa oli kasvamassa jotain aivan uutta" (Dostojevsky, Rikos ja rangaistus)
Viime kesänä päätin kuitenkin kohdata ennakkoluuloni. Luin peräkkäin Tolstoin Anna Kareninan, Dostojevskyn Rikoksen ja rangaistuksen sekä Tsehovin Lokin.
Nyt ymmärrän, mitä tarkoittaa, että joku kirjoittaa hyvin. En ollut aikaisemmin pystynyt edes kuvittelemaan, kuinka käsittämätöntä lahjakkuutta on olemassa. Kolme edellä mainitsemaani kirjaa luettuani tuntui, kuin maailma olisi yhtäkkiä avautunut eteeni toisenlaisena. Katselin uusin silmin elämääni, ihmissuhteitani ja ennen kaikkea tajusin, mitä itse haluan kirjoittamisesta oppia.
Etenkin Anna Karenina vaikutti syvästi minuun. Silmiini nousevat vieläkin liikutuksen kyyneleet, kun puhun kirjasta jonkun kanssa. Jopa nyt kirjoittaessani tätä saan kylmiä väristyksiä. Uskomaton tarina siitä, kuinka rakkaus voi muuttua vainoharhaksi ja lopulta ajaa tuhoon ei jätä ketään kylmäksi.
Nyt, täysin valaistuneena vannon, etten enää koskaan ota käteeni mitään hiton roskakirjoja.
Oma matkani klassikkokirjallisuuden maailmaan on vasta alussa. En varmasti elämäni aikana ehdi saada matkaani päätökseen, mutta aijon kävellä reippain askelin. Seuraavaksi tartun Humisevaan harjuun ja sitten Sadan vuoden yksinäisyyteen.
Ja jo nyt, tällä pienelläkin määrällä omaa kokemusta, voin sanoa, että jos haluaa oikeasti oppia kirjoittamaan, pitää lukea klassikkokirjoja.
"Järkeilyn sijaan oli tullut elämä itse ja tajunnassa oli kasvamassa jotain aivan uutta" (Dostojevsky, Rikos ja rangaistus)
tiistai 30. maaliskuuta 2010
Kolmiulotteinen rahasampo
Elokuva-alalla alkaa ilmeisesti tehdä tiukkaa, kun leffateatterikokemuksen voi nauttia omalta kotisohvalta. Eihän se ole mikään ihme kotiteatterijärjestelmien ja blu-ray-levyjen aikakaudella.
Niinpä 3D-elokuvat keksittiin uudelleen. Hiljattain näkemäni Avatar ja Liisa Ihmemaassa ovat molemmat elokuvia, jotka ovat näyttäviä paitsi efektien, myös kolmiulotteisuuden ansiosta. Uusi tekniikka tuo aitouden tuntua erityisesti maisemiin ja rakennuksiin.
Valitettavasti hyvien puolien lista jää kuitenkin lyhyeksi.
Myönnettäköön, onhan niitä 3D-elokuvia pitänyt käydä katsomassa, jottei jää mistään paitsi. Siitä huolimatta olen sitä mieltä, että kolmiulotteisuutta hehkutetaan liikaa.
Ai miksi? Koska:
Niinpä 3D-elokuvat keksittiin uudelleen. Hiljattain näkemäni Avatar ja Liisa Ihmemaassa ovat molemmat elokuvia, jotka ovat näyttäviä paitsi efektien, myös kolmiulotteisuuden ansiosta. Uusi tekniikka tuo aitouden tuntua erityisesti maisemiin ja rakennuksiin.
Valitettavasti hyvien puolien lista jää kuitenkin lyhyeksi.
Myönnettäköön, onhan niitä 3D-elokuvia pitänyt käydä katsomassa, jottei jää mistään paitsi. Siitä huolimatta olen sitä mieltä, että kolmiulotteisuutta hehkutetaan liikaa.
Ai miksi? Koska:
- Kolmiulotteisuutta ei koko ajan huomaa kunnolla, varsinkaan animaatioissa.
- Liput 3D-näytöksiin ovat Finnkinolla 2 euroa ”norminäytöksiä” kalliimpia. Esimerkiksi viikonloppuisin lippu maksaa törkeät 13,5 euroa! Tekee aikamoisen loven opiskelijan kukkarolle.
- Leffateattereissa käytettävät 3D-lasit painavat nenää! Ja kaiken lisäksi lasit valuvat. Monet ovat myös valittaneet lasien huonosta käytettävyydestä silmälasien kanssa. On varmaan kiva luopua silmälaseista ja katsoa leffaa likinäköisenä.
- Huonolla onnella saa kaiken lisäksi rikkinäiset lasit. Siinä sitten pujotellaan pimeässä salissa kanssakatsojien ohi, ja toivotaan, että saliin jätetyistä varalaseista löytyy toimivat lasit.
sunnuntai 28. maaliskuuta 2010
Verta, märkiviä haavoja ja suolenpätkiä
Väkivallalla ja sisälmyksillä tahallaan mässäilevät elokuvat ja tv-sarjat eivät saa minua syttymään. Bad Taste-leffassa nähdyt ”juonikuviot” saivat minut kääntämään katseeni pois ja oksennuksen kurkkuun. Mutta kun ampumahaavasta pilkistävät suolenpätkät ja kouristuskohtaukset ovat peräisin sairaalasarjasta, ei niiden näkeminen ällötä melkein lainkaan. Kun materiaalin itseistarkoitus ei ole saada katsojaa kakomaan, sen katsominen voi olla jopa jollain tavalla miellyttävää. Vaikka näkyvillä olisikin niitä suolenpätkiä.
Teini-ikäisenä aloin seurata Teho-osastoa. Sarja säilyi viimeiseen jaksoonsa asti suosikkisairaalasarjanani. Kun Teho-osasto oli tauolla, tilalla näytetty Chicagon lääkärit kalpeni selkeästi sen rinnalla. Dialogi ei vaan ollut yhtä nasevaa, leikkaukset eivät olleet yhtä dramaattisia, eikä ihmissuhdekoukerot yhtä mielenkiintoisia. Teho-osastossa vain oli sitä jotain. Sarjan jättämän ammottavan aukon ovat kuitenkin melko onnistuneesti täyttäneet House ja Greyn anatomia. Molemmissa ohjelmissa on sopivassa suhteessa sekoitettu ihmissuhdedraamaa ja lääketiedettä.
Sarjojen lisäksi olen hurahtanut lääketieteen maailmaan sukeltaviin kirjoihin. Amerikkalainen silmälääkäri Robin Cook on kirjoittanut 1970-luvulta lähtien kirjoja, joista suuri osa käsittelee kuolinsyyntutkijoiden työtä New Yorkissa. Teoksissa on aina myös tuju annos jännitystä. Vaikka jotkin kohdat Cookin teksteissä jäävät yhtä hämäriksi kuin teho-osastolaisten kriisitilanteissa käyttämät lääketieteelliset termit, ovat kirjat kuitenkin loistavaa viihdettä. Ne ovat jännittäviä, ja olen myös oppinut aika lailla kaikenlaista uutta erilaisista sairauksista ja amerikkalaisesta terveydenhuollosta.
Teini-ikäisenä aloin seurata Teho-osastoa. Sarja säilyi viimeiseen jaksoonsa asti suosikkisairaalasarjanani. Kun Teho-osasto oli tauolla, tilalla näytetty Chicagon lääkärit kalpeni selkeästi sen rinnalla. Dialogi ei vaan ollut yhtä nasevaa, leikkaukset eivät olleet yhtä dramaattisia, eikä ihmissuhdekoukerot yhtä mielenkiintoisia. Teho-osastossa vain oli sitä jotain. Sarjan jättämän ammottavan aukon ovat kuitenkin melko onnistuneesti täyttäneet House ja Greyn anatomia. Molemmissa ohjelmissa on sopivassa suhteessa sekoitettu ihmissuhdedraamaa ja lääketiedettä.
Sarjojen lisäksi olen hurahtanut lääketieteen maailmaan sukeltaviin kirjoihin. Amerikkalainen silmälääkäri Robin Cook on kirjoittanut 1970-luvulta lähtien kirjoja, joista suuri osa käsittelee kuolinsyyntutkijoiden työtä New Yorkissa. Teoksissa on aina myös tuju annos jännitystä. Vaikka jotkin kohdat Cookin teksteissä jäävät yhtä hämäriksi kuin teho-osastolaisten kriisitilanteissa käyttämät lääketieteelliset termit, ovat kirjat kuitenkin loistavaa viihdettä. Ne ovat jännittäviä, ja olen myös oppinut aika lailla kaikenlaista uutta erilaisista sairauksista ja amerikkalaisesta terveydenhuollosta.
maanantai 22. maaliskuuta 2010
Herkkua tanssijoille
Ah, tätä on odotettu. So You Think You Can Dance tulee Suomeen! SYTYCD on tanssin Idols. Everyone fights (dances) for themselves.
Tv-ruudun ääreen pääsee liimautumaan vasta syksyllä, mutta jo nyt voi ihastua (tai vihastua) ohjelman tulevista koreografeista. Mukaan on saatu esimerkiksi balettitanssija Minna Tervamäki, nykytanssija Reija Wäre ja katutanssipuolta edustava Ambra Succi. I'm impressed!
Joku voisi sanoa, että onhan meillä jo Tanssii Tähtien Kanssa. Joo niin on, mutta ketä oikeasti kiinnostaa katsoa, kun keski-ikäiset ”julkkikset” yrittävät sambata?
Maikkarilla on ilmeisesti asennoiduttu niin, että SYTYCD hastaa syksyllä TTK:n viidennen tuotantokauden. Eräässä uutisessa muistetaan mainita, että SYTYCD-formaatti ”on kansainvälisesti saavuttanut jonkinasteista menestystä, mutta ei kokoluokaltaan ole verrattavissa Tanssii Tähtien Kanssa -ohjelmaformaatin suosioon.” Onneksi olkoon, pönkititte hienosti omaa ohjelmaanne!
Mahdettiinko Maikkarilta unohtaa, että ohjelmilla on hieman eri kohderyhmät? Kanki-Kaikkonen vs. nuori, lahjakas street- tai balettitanssija. Kumpaa katsoisit?
Ohjelman kuvittelisi yhdistävän tanssin harrastajia. Suomessa piirit ovat kuitenkin pienet eli kateutta ja p:n jauhantaa riittää. Ensimmäiset merkit tästä on jo saatu Nelosen sivuilla, jossa porukka kritisoi tuomarivalintoja. Sitä ollaan niin huolissaan, että koreografit ja tuomarit tulevat suosimaan heille tuttuja tanssijoita.
Hei te valittajat, käyttäisitte energianne mieluummin vaikka treenaamiseen!
Tv-ruudun ääreen pääsee liimautumaan vasta syksyllä, mutta jo nyt voi ihastua (tai vihastua) ohjelman tulevista koreografeista. Mukaan on saatu esimerkiksi balettitanssija Minna Tervamäki, nykytanssija Reija Wäre ja katutanssipuolta edustava Ambra Succi. I'm impressed!
Joku voisi sanoa, että onhan meillä jo Tanssii Tähtien Kanssa. Joo niin on, mutta ketä oikeasti kiinnostaa katsoa, kun keski-ikäiset ”julkkikset” yrittävät sambata?
Maikkarilla on ilmeisesti asennoiduttu niin, että SYTYCD hastaa syksyllä TTK:n viidennen tuotantokauden. Eräässä uutisessa muistetaan mainita, että SYTYCD-formaatti ”on kansainvälisesti saavuttanut jonkinasteista menestystä, mutta ei kokoluokaltaan ole verrattavissa Tanssii Tähtien Kanssa -ohjelmaformaatin suosioon.” Onneksi olkoon, pönkititte hienosti omaa ohjelmaanne!
Mahdettiinko Maikkarilta unohtaa, että ohjelmilla on hieman eri kohderyhmät? Kanki-Kaikkonen vs. nuori, lahjakas street- tai balettitanssija. Kumpaa katsoisit?
Ohjelman kuvittelisi yhdistävän tanssin harrastajia. Suomessa piirit ovat kuitenkin pienet eli kateutta ja p:n jauhantaa riittää. Ensimmäiset merkit tästä on jo saatu Nelosen sivuilla, jossa porukka kritisoi tuomarivalintoja. Sitä ollaan niin huolissaan, että koreografit ja tuomarit tulevat suosimaan heille tuttuja tanssijoita.
Hei te valittajat, käyttäisitte energianne mieluummin vaikka treenaamiseen!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)