Elämänkertakirjat ovat tosi suosittuja: niitä joutuu juuri ilmestyttyään jonottamaan kirjaston varausjonossa kuukausia (esim. Audrey Hepburnin ja Coco Chanelin elämästä vuonna 2009 julkaistut uusimmat kirjat). Kun kirjan sitten viimeinkin saa käteensä niin AH. Se menee muutamassa päivässä.
Nykyisellä Facebook-aikakaudella stalkkaus on huipussaan: halutaan tietää, mitä kukakin tekee, miksi ja kenen kanssa. Enää ei olekaan kunnioitettavaa keskittyä omaan itseensä vaan tietää, mitä ympärillä tapahtuu. Elämänkertakirjat avaavat oven tähän samaan mahdollisuuteen: kansien välissä on ikään kuin arkisto jostakin toisesta ihmisestä, ja saamme vapaasti käyttää tuon arkiston sisältöä. Näin stalkkauksen voi tehdä hyväksytysti, jopa suotavasti, sillä lukeminenhan on yleissivistävää.
Muiden elämä kiinnostaa. Elämänkertakirjat voisi mielestäni laittaa samaan sarjaan tosi-tv:n kanssa: molemmissa annetaan yleisölle makupaloja jostain muusta kuin ainaisesta omasta tylsästä elämästä. Me nautimme siitä, kun saamme tuntea hetken ajan ihailua/kateutta/myötähäpeää yms. jotain toista ihmistä kohtaan unohtaen oman pienen maailmamme. Tämä on varmaan sitä "todellisuuden pakoa", mikä tulee esille useissa median käyttösyytutkimuksissa.
Totuus kiehtoo ihmistä. On kutkuttavampaa lukemalla ja katsomalla saada tietoja asioista, jotka ovat tapahtuneet/tapahtuvat oikeasti, kuin esimerkiksi katsoa fiktiivinen elokuva jostakin tuntemattomasta miehestä. Aika pelottavaa kuitenkin, että välillä uppoutuu niin syvälle pohtimaan ja kritisoimaan muiden ihmisten elämää, ettei muista kyseisten tietojen turhuutta itselleen ja että unohtaa oman olemisensa.
P.S Tiesittekö , että Audrey Hepburnille iski kauhea herkkuhimo laivamatkalla Euroopasta Yhdysvaltoihin ja hän paisui seitsemän kiloa matkan aikana?
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti