Minähän en luovuta

Pulmun merkinnästä intoutuneena tarkistin oman lainaushistoriani kirjastossa viime vuonna. Kaunokirjallisuuden saldo: 19. Tämän vuoden saldo: pyöreä nolla. Apua!

Nolla johtuu siitä, että olen jäänyt jumiin. Pyysin viime jouluna lahjaksi kiinnostavalta kuulostaneen kirjan, Adiga Aravindin Valkoisen tiikerin. Tajusin jo heti ensimmäisten sivujen jälkeen, etten pidä tyylistä, jolla kirja on kirjoitettu. Itse tarina on kyllä kiinnostava.

Miksi sitten kituutan kirjan parissa jo neljättä kuukautta? Koska en tykkää jättää kirjoja kesken. Sama pätee myös muuhun elämään: en pidä asioiden kesken jättämisestä, sillä se tuntuu luovuttamiselta. Ja minähän en ole luovuttaja.

Aiemmin pidin tiukasti kiinni tästä ajatuksesta, mutta viime vuosina olen nöyrtynyt, ja jättänyt kirjoja kesken. Yksi kirpaisevimpia pettymyksiä on ollut Anna Gavaldan Lohduttaja. Odotin kirjalta paljon, sillä Gavalda on yksi suosikeistani. Nyt teksti ei kuitenkaan tuntunut oikealta viiden sivun jälkeen, eikä vielä kahdenkymmenenkään. Jotain oli pielessä, ja aiempi ihastuttava tyyli poissa. Nyyh.

Bongasin muuten Olivia-lehden kirjablogista listan kesken jääneistä kirjoista. Ihanaa, että joku muukin raaskii jättää kirjan kesken 15 sivun jälkeen, jos tyyli tai tarina ei vain iske!

”Lue nämä” – listallani odottaa 13 kirjaa, joiden tarinoihin haluaisin jo sukeltaa. Tavoitteenani on lukea Valkoinen tiikeri loppuun huhtikuun aikana. Raaskin jo laittaa itseni jonottamaan kirjastosta Mirja Tervon kirjaa Huimaavat korot: luksuskenkien vaarallinen viehätys.

Onneksi kohta on kesä. Silloin on hyvin aikaa laittaa tämän vuoden lukemissaldo uuteen uskoon.