Neiti Etsivän pauloissa

Halusin verestää lapsuuden muistojani, joten kävin lainaamassa kirjastosta Neiti Etsivä -kirjan. Lapsena asuin Merihaassa, ja mielestäni kunnolliseen verestämiseen kuuluu alkuperäisten olosuhteiden mahdollisimman tarkka uudelleenluominen. Joten kävelin aina yhtä rankan ylämäen Viidettä linjaa pitkin, ohi Ville Valon isän omistaman seksivälineputiikin, kunnes olin perillä Kallion kirjastossa. Päästyäni lasten osastolle kolmanteen kerrokseen olin jo hiessä. Tässä taas nähtiin loistava yleiskuntoni.

Carolyn Keenen Neiti Etsivä ja eskimon salaisuus ei tuntunut tutulta lukemisen missään vaiheessa. Tosin siitä täytyy olla kymmenisen vuotta, kun olen kyseistä kirjasarjaa lukenut.

Hassua mutta totta: kirja ei tuntunut ollenkaan lapselliselta, vaikka sen kirjoitustyyli olikin hyvin yksinkertainen ja suoraviivainen – kirjathan ovat ensisijaisesti nuorille tehtyjä. Neiti Etsivä vaikutti yhtä pelottomalta ja nokkelalta kuin lapsena kirjoja lukiessani. Tapahtumat pitivät otteessaan loppuun asti, ja 126:n ja puolen sivun jälkeen minua vähän harmitti, että tarina päättyi.

Ainoa miinuspuoli romaanissa oli sen lukujen nimien paljastavuus: ei ole vaikea arvata mitä tulee tapahtumaan muutamalla seuraavalla aukeamalla, kun luvun nimenä on ”Pengottu huone”, ”Salasanoma” tai ”Epävarma pako”.

Lisäksi ihmettelen edelleen samaa asiaa kuin nuorempana: miksi ihmeessä Neiti Etsivän etunimi on suomennettu Nancystä Paulaksi?