sunnuntai 16. toukokuuta 2010

Kesää rinnassa

Viimeinki on alkamassa kauan odotettu aika, kesäloma! Aijon käyttää koko kesän itseni hemmotteluun, myös kulttuuriseen hemmotteluun.

Tenttikirjat ja kiire piiloutuvat muutamaksi kuukaudeksi ja on aika tehdä kaikkea, mitä ei kutsuta velvollisuudeksi.

Kesällä voi käyttää aikansa juuri niin kuin haluaa. Itse aijon esimerkiksi purkaa talven ja kevään mittaan kirjahyllyyni muodostunutta romaanijonoa ja katsella iltaisin ja öisin pitkinä telkkumaratoneina digiboxin säilössä olevia sarjoja ja leffoja.

Haluan myös tietysti ulkoilla, käydä taidenäyttelyissä ja kirjoittaa, joka tapauksessa tehdä kaikkea huippua! :)

"Laughter of Lilacs
Rainbows of roses
Songs of the robins
Lily of the valley borders
Sunshine to warm the heart
Oh what joy this season does impart!"

-Anne Morrow Lindbergh

lauantai 15. toukokuuta 2010

Historian havinaa

Troija (2004) on ollut yksi lempileffoistani siitä asti, kun vuosia sitten näin sen ensimmäisen kerran. Olin vaikuttunut, ja elokuvateatterin iso kangas ja ääniefektit vain korostivat elämystä. Tuon päivän jälkeen olen nähnyt elokuvan luultavasti vähintään kymmenen kertaa ja osaan jo repliikit ulkoa.

Elokuvan spetaakkelimaisuudesta huolimatta parasta siinä on tarina: antiikin sankarit ja kuninkaalliset kohtasivat Troijan sodassa.

Historiallisissa elokuvissa kiehtoo sama, kuin aiemmin mainitsemissani elämänkerroissa: ne pohjautuvat ainakin useimmiten tositapahtumiin . Tosin välillä niitä väritetään runsaasti katsojien kiinnostuksen herättämiseksi esimerkiksi lisäämällä joku sydäntäsärkevä rakkaustarina.

Kiinnostavien tarinoiden lisäksi elokuvissa on usein huikeat lavasteet. Pidän itse erityisesti hahmojen asusteista ja maisemista, jotka helpottavat eläytymistä elokuvien kuvaamaan aikaan.

Troijan lisäksi muita suosikkejani ovat esimerkiksi Gladiaattori (2000) ja Ylpeys ja ennakkoluulo (2005). Jälkimmäinen tosin pohjautuu vain pieniltä osin tositapahtumiin.

Usein jonkin elokuvan katsomisen jälkeen herää kysymys elokuvan sanomasta (tai nimenomaan sanomattomuudesta). Historiallisia leffoja katsellessa näin ei käy. Ne kertovat tarinan, joka on syystä tai toisesta jäänyt elämään ilman, että sillä pitäisi olla mitään varsinaista merkitystä.

tiistai 11. toukokuuta 2010

Voihan viisut

Mikä on ohjelma, jota seurasi viime vuonna 122 miljoonaa katsojaa ympäri Eurooppaa?

Veikkasit luultavasti oikein: Euroviisut! Parin viikon kuluttua se on taas täällä.

Euroviisut on sitten kummallinen ilmiö. Tv:n ääressä tulee oikein aggressiivinen olo kotiinpäin vetämisestä, kun maat antavat aina samat pisteet naapureilleen edustuskappaleesta huolimatta. Toisaalta viihdepläjäys on katsottava vuodesta toiseen, sillä missä muualla voisi nähdä vastaavan artistien, musiikin ja lavashown kirjon.

Viisujen musiikkihan ei ole aina parhaasta päästä. Kamalasta on todisteena esimerkiksi Brittien totaalinen itsensä nolaaminen vuodelta 2007. Massasta voi kuitenkin löytää myös todellisia helmiä! Viime vuonna ihastuin Viron tunnelmalliseen biisiin Rändajad.

Viron Urban Symphony 2009. Kuva: Eurovision Song Contest

Pikakuuntelun perusteella 2010 edustajista Turkki ilahduttaa rock-rap – sekoituksellaan. Radiosoittoon sopisi myös Ranskan reggaeton-vaikutteinen Allez, Ola, Ole, vaikkei siitä välttämättä voittajaksi ole.

Mielenkiintoinen ilmiö on, että viidesosa 39 edustajasta on osallistunut johonkin television kykykilpailuun. Venäjän Peter Nalitch on noussut kotimaassaan julkisuuteen YouTube-hittinä.

Kuunkuiskaajilla tuskin on saumaa, sillä edustuskappale kuulostaa vanhanaikaiselta. Suomen euroviisuedustajat ovat pääsääntöisesti noloja – myös Lordi. Vaikka kuinka voittivat, niin isoja miehiä (ja yksi nainen) hirviöpuvuissa, haloo!

Jospa otettaisiin mallia muista, ja lähetetään ensi vuonna Anna Abreu!

sunnuntai 9. toukokuuta 2010

Lakkaa analysoimasta, rakkaani

Löysin jonkin aikaa sitten metrosta Ilta-Sanomat. Se oli ripustettu penkkien väliselle kaiteelle kuten päivän ilmaislehdet yleensä. Otin lehden mukanani kotiin. Syy: se oli 18 vuota vanha, kellastunut vuoden 1992 malli. Se tuntui journalistiopiskelijan käsissä antiikkiesineeltä.

Tutkiessani kotona lehteä tajusin, että asiat ovat vuosien saatossa muuttuneet paljon. mutta eräs asia on ja pysyy: tv-sarja Kauniit ja rohkeat. Vuoden 92 Iltasanomien takakanteen on nykypäivän tapaan merkitty tv-ohjelmat (vaikkakin kanavia oli siihen aikaan ainoastaan kolme ja maikkarin lähetykset alkoivat vasta myöhään iltapäivällä). Päivän Kauniit ja rohkeat –jakso alkoi klo. 17.38 nimellä ”Lakkaa analysoimasta, rakkaani.”

Vuosi 1992 oli SE vuosi. Vuosi, jolloin Kauniit ja rohkeat rantautui Suomeen ja nousi lähes heti Suomen seuratuimpien saippuasarjojen joukkoon. Erityisesti opiskelijat ja eläkeläiset tapittivat päivittäin kyseistä sarjaa usein kuitenkin vaieten siitä. Luulen, että vielä tänäkin päivänä suurin osa ihmisistä nolostuu, jos joku saa tietää heidän taipumuksestaan.

Ihmiset jakautuvat kahteen ryhmään: niihin jotka rakastavat Kauniita ja rohkeita ja niihin jotka inhoavat sitä. Äitini kuuluu jälkimmäiseen ryhmään. Hän kielsi minua seuraamasta ohjelmaa kuusi ensimmäistä katseluvuottani (minkä ehkä nyt jälkeen päin voin joten kuten ymmärtää). Niinpä kävin salaa kaverillani katsomassa ohjelmaa ja jäin jo silloin koukkuun.

Olen siis katsellut Kauniita ja rohkeita nyt sännöllisen epäsäännöllisesti 16 vuotta. Miksi? Koska haluan. Se on yksinkertaisin vastaus: koska haluan ja koska olen koukussa. ”Koukutus” on hyvä sana kuvaamaan Kauniiden ja rohkeiden vaikutusta ihmisiin. Kun maanantain jakso loppuu: ”Stephanie, minun täytyy kertoa jotain. En ole oikeasti sinun vaan äitisi poika.”, on tiistaina pakko avata telkkari jälleen 17.05.

Jos tv:n katselu on ihmisille pakoa todellisuudesta, on Kauniit ja rohkeat extra irtirepivä pakomatka. Eihän siinä kertakaikkiaan ehdi kieriskellä omissa ongelmissa, kun toiset hankkivat sukulaistensa kanssa lapsia ja heräävät kuolleista.

Kauniit ja rohkeat on kaikesta naurettavuudestaan huolimatta aliarvostettu sarja. Osaan puhua englantia, koska olen katsellut sitä. Päivästä toiseen samat hitaasti lausutut virkkeet jäävät helposti päähän. Sen lisäksi opin, mitä tarkoittaa kielisuudelma. Se oli tietysti hyvin tärkeä tieto ekaluokkalaiselle.

keskiviikko 5. toukokuuta 2010

Ihanuuksien Ranska

Mainitsin viimeksi käyneeni kirjastossa hakureissulla. Yksi lainaamistani kirjoista osui silmiini kirjailijan, Martin Pagen, tutun nimen takia. Myöhemmin kotona vilkaisin kirjan, Sudenkorennon lennon, alkuteoksen nimeä ja yllätyin. Hämäävästä nimestään huolimatta Page onkin ranskalainen, oh là là!

Ranskalaisuus yksinkertaisesti vetoaa minuun. Mainitsin jo aiemmin, että Anna Gavalda on yksi lempikirjailijoistani. Hänen kirjoissaan on sitä Jotain! En ole lukenut ranskalaisia kirjoja niiden alkukielellä, mutta uskon Ranska-innostukseni kasvaneen käsi kädessä kielen opiskelun kanssa - jonka muuten aloitin jo 9-vuotiaana.

Olen nähnyt vain muutaman ranskalaisen elokuvan, mutta olen pitänyt niistä kaikista. Amélie, ah! Valokuvapalapelit, reissaava puutarhatonttu, hauska tarinankerronta... Tarvitseeko edes sanoa enempää?

Toinen mahtava on Rakkaudella, Pariisi. Osaan jo pian vuorosanoja ulkoa! Tarinat ovat kekseliäitä, yllättäviä, surullisia ja saavat nauramaan. Lempiepisodejani ovat Coenin veljesten ohjaama Tuileries ja Natalia Portmanin tähdittämä Faubourg Saint-Denis. Viimeksi mainitussa on jotain améliemaista, mutta vain surullisemmalla otteella.

Tyttö sillalla on puolestaan tehnyt minuun vaikutuksen tarinallaan veitsenheittäjästä ja hänen avustajakseen ryhtyvästä Adèlesta (roolissa Vanessa Paradis). Kokonaisuuden kruunaa mustavalkoisuus, joka on mielenkiintoinen ratkaisu vuonna 1999 tehdylle elokuvalle.

Tosiaan, ei pidä unohtaa hellyttävää tarinaa, johon voi palata häpeilemättä näin aikuisenakin. Kiitoksia Antoine de Saint-Exupérylle Pikku Prinssin kirjoittamisesta!

"Ainoastaan sydämellään näkee hyvin, tärkeimpiä asioita ei näe silmillä." (Saint-Exupéry, Pikku Prinssi)

maanantai 3. toukokuuta 2010

Mainokset voivat viihdyttää

Television mainoskatkot ovat useimmille katsojille välttämätön paha. Tiedän että monia, itseni mukaan lukien, ärsyttää se, että puolen tunnin ohjelmakin saattaa sisältää kaksi mainoskatkoa. Mutta toisaalta: jos mainoskatkoja ei olisi tai niitä olisi huomattavasti vähemmän, ja ne olisivat lyhyempiä, keksisi joku tuohtunut katsoja siitäkin valitettavaa. ”Ei ehdi jääkaapille”, ”Vessakäynti jäi puolitiehen, kun piti kiirehtiä takaisin töllön ääreen”…

Mainoksista löytyy kuitenkin hyviäkin puolia – silloin kun niiden sisältö on kohdallaan. Silloin, kun mainos on hauska, koskettava, ajatuksia herättävä tai pelkästään viihdyttävä. Mieleeni tulee heti kaksi tällä hetkellä pyörivää mainosta, jotka ovat kekseliäitä ja saavat minut hyvälle tuulelle.

Vessapaperi Lotus Soft Embolla on mainoksia, joissa vessankäyttäjä loihtii pehmeästä (käyttämättömästä) wc-paperista itselleen ”uuden minän”. Aikaisemmassa mainoksessa viidettä kertaa kihloihin mennyt Tiina askartelee yllensä morsiuspuvun huntuineen, ja heittää vessapaperisilppua ilmaan. Ihailtavaa optimismia, ajattelin nähdessäni mainoksen ensimmäistä kertaa.

Uusimmassa mainoksessa esiintyy Timo, 34, lopen kyllästynyt anoppiinsa. Timo on tehnyt wc-paperista itselleen taistelulajivaatetuksen. Hän leikkii murskaavansa jotain kovaa. On helppoa kuvitella, miten Timo visualisoi laittavansa anopillensa luun kurkkuun samalla kun hän harjoittelee rautaisia iskuja vessassa.

Toinen suosikkimainokseni on Pepsi Max-pätkä, jossa mieskolmikko lavastaa uhkaavan maailmanlopun, jotta yksi kavereista pääsisi pukille. Okei, onhan mainos seksistinen ja hieman lapsellinen. Minun on silti pakko nauraa, kun baarimikko huutaa kurkku suorana: ”We’re gonna die! We’re all gonna die!”, hyppää baaritiskille ja konttaa paniikissa kohti ovea.

Kuka sanoi, ettei mainosten parissa saisi viihtyä?

sunnuntai 2. toukokuuta 2010

Kirja vs. elokuva

Jaan ihmiset törkeästi yleistäen kahteen ryhmään, niihin jotka lukevat kirjan ja niihin, jotka katsovat kirjasta tehdyn elokuvan.

(Tietysti näillä kahdella ryhmällä on myös alalajeja: on ihmisiä, jotka kirjan luettuaan haluavat nähdä myös elokuva, ja on niitä jotka elokuvan innostamina haluavat syventyä aiheeseen enemmän ja lukevat kirjan.)

Itse kuulun lukijaryhmään. En muista koskaan nähneeni kirjasta tehtyä elokuvaa, joka olisi parempi kuin sen pohjana toiminut kirja.

Kahdeksan syytä, miksi kirja voittaa siitä tehdyn elokuvan:

-Kirja jättää tilaa mielikuvitukselle: hahmot, paikat yms. voi kuvitella juuri sen näköisiksi kuin haluaa. Vaikka kirjassa kuvaus olisi hyvin tarkkaa, jää lukijalle silti tilaa omalle päättelylle kun visuaalinen malli puuttuu.

-Kirja on tarina sellaisenaan. Sisältöä ei ole tarvinnut typistää kahteen tuntiin. Kirjoista tehtyjen elokuvien hienous kaatuu yleensä juuri siihen, että jotain olennaista on pakko jättää pois.

-Ajankuvat vaikuttavat kirjoissa aina aidommilta. Jos 1900-luvun alussa kirjoitetusta (ja sitä aikaa kuvaavasta) kirjasta tehdään elokuva 2000-luvulla, voivat lavasteet joissain tapauksissa olla onnistuneita, mutta useimmiten ne ovat naurettavan stereotyyppisiä tai sitten puutteellisia.

-Usein huomaa, etteivät elokuvien käsikirjoittajat tai ohjaajat tunne alkuperäisteosta tarpeeksi hyvin: sanoma jää epäselväksi.

-Kirjan lukemisen jälkeen jää hyvä fiilis: "Jes olen tehnyt jotain hyödyllistä, lukenut kirjan." Elokuvan katsomisen jälkeen ajattelen, että tuhlasin taas yhden illan sohvalla makaamiseen.

-Kirja takaa pidemmän nautinnon. Jos ei ole supernopea lukija, voi kirjan parissa viettää monta iltaa.

-Kirjoissa kaikki on mahdollista, elokuvissa visuaalisen toteutuksen rajat tulevat vastaan.

-Kirjan lukeminen on edullista (kirjaston varausmaksu 50 senttiä/kirja), siihen ei tarvita lupamaksua tai kymmenen euron leffalippua.

-Elokuvaan pohjautuvaa kirjaa ei tarvitse odottaa, se on varmasti jo olemassa kun elokuvan valmistuessa.


PS. www.helmet.fi