Onko olemassa yhtäkään kaunokirjallisuuteen kuuluvaa kirjaa, jossa ei vähintäänkin sivuuttaisi rakkautta? Väitän, että ei.
Kaksi viimeistä lukemaani kirjaa ovat Juha Itkosen Anna minun rakastaa enemmän ja Toni Morrisonin Rakkaus. Ei varmaan tarvitse sanoa enempää?
Rakkaus; romanttinen rakkaus, pakkomielteinen rakkaus, ystävän rakkaus, perherakkaus... listaa voisi jatkaa loputtomiin. Ja juuri tuo lista saa kirjahyllymme notkumaan. Jopa verisimpiin dekkareihin ja sotakuvauksiin sisältyy pieni annos mansikkapehmistä.
Suurin osa omasta rakkauskäsityksestäni pohjautuu nimenomaan kirjallisuuteen. Kun aloin varhaisnuoruudessani lukea "kunnon kirjoja", ei minulla ollut mitään käsitystä rakkaudesta (puhun tässä yhteydessä romanttisesta rakkaudesta). Kirjoja imiessäni sain jonkinlaisen käsityksen siitä, millaisia ovat palavat tunteet. Nyt myöhemmällä iällä kirjojen tunnepauhu antaa jollain tavoin toivoa elämään.
Rakkaus on siis kestoaihe, joka on värittänyt kirjallisuutta ja muuta taidetta jo vuosisatoja ellei tuhansia. Ehkä kyse on kuitenkin vain siitä, että rakkaus inspiroi taiteilijoita enemmän kuin mikään, ja siksi siitä kirjoitetaan?
perjantai 16. huhtikuuta 2010
Neiti Etsivän pauloissa
Halusin verestää lapsuuden muistojani, joten kävin lainaamassa kirjastosta Neiti Etsivä -kirjan. Lapsena asuin Merihaassa, ja mielestäni kunnolliseen verestämiseen kuuluu alkuperäisten olosuhteiden mahdollisimman tarkka uudelleenluominen. Joten kävelin aina yhtä rankan ylämäen Viidettä linjaa pitkin, ohi Ville Valon isän omistaman seksivälineputiikin, kunnes olin perillä Kallion kirjastossa. Päästyäni lasten osastolle kolmanteen kerrokseen olin jo hiessä. Tässä taas nähtiin loistava yleiskuntoni.
Carolyn Keenen Neiti Etsivä ja eskimon salaisuus ei tuntunut tutulta lukemisen missään vaiheessa. Tosin siitä täytyy olla kymmenisen vuotta, kun olen kyseistä kirjasarjaa lukenut.
Hassua mutta totta: kirja ei tuntunut ollenkaan lapselliselta, vaikka sen kirjoitustyyli olikin hyvin yksinkertainen ja suoraviivainen – kirjathan ovat ensisijaisesti nuorille tehtyjä. Neiti Etsivä vaikutti yhtä pelottomalta ja nokkelalta kuin lapsena kirjoja lukiessani. Tapahtumat pitivät otteessaan loppuun asti, ja 126:n ja puolen sivun jälkeen minua vähän harmitti, että tarina päättyi.
Ainoa miinuspuoli romaanissa oli sen lukujen nimien paljastavuus: ei ole vaikea arvata mitä tulee tapahtumaan muutamalla seuraavalla aukeamalla, kun luvun nimenä on ”Pengottu huone”, ”Salasanoma” tai ”Epävarma pako”.
Lisäksi ihmettelen edelleen samaa asiaa kuin nuorempana: miksi ihmeessä Neiti Etsivän etunimi on suomennettu Nancystä Paulaksi?
Carolyn Keenen Neiti Etsivä ja eskimon salaisuus ei tuntunut tutulta lukemisen missään vaiheessa. Tosin siitä täytyy olla kymmenisen vuotta, kun olen kyseistä kirjasarjaa lukenut.
Hassua mutta totta: kirja ei tuntunut ollenkaan lapselliselta, vaikka sen kirjoitustyyli olikin hyvin yksinkertainen ja suoraviivainen – kirjathan ovat ensisijaisesti nuorille tehtyjä. Neiti Etsivä vaikutti yhtä pelottomalta ja nokkelalta kuin lapsena kirjoja lukiessani. Tapahtumat pitivät otteessaan loppuun asti, ja 126:n ja puolen sivun jälkeen minua vähän harmitti, että tarina päättyi.
Ainoa miinuspuoli romaanissa oli sen lukujen nimien paljastavuus: ei ole vaikea arvata mitä tulee tapahtumaan muutamalla seuraavalla aukeamalla, kun luvun nimenä on ”Pengottu huone”, ”Salasanoma” tai ”Epävarma pako”.
Lisäksi ihmettelen edelleen samaa asiaa kuin nuorempana: miksi ihmeessä Neiti Etsivän etunimi on suomennettu Nancystä Paulaksi?
maanantai 12. huhtikuuta 2010
Minähän en luovuta
Pulmun merkinnästä intoutuneena tarkistin oman lainaushistoriani kirjastossa viime vuonna. Kaunokirjallisuuden saldo: 19. Tämän vuoden saldo: pyöreä nolla. Apua!
Nolla johtuu siitä, että olen jäänyt jumiin. Pyysin viime jouluna lahjaksi kiinnostavalta kuulostaneen kirjan, Adiga Aravindin Valkoisen tiikerin. Tajusin jo heti ensimmäisten sivujen jälkeen, etten pidä tyylistä, jolla kirja on kirjoitettu. Itse tarina on kyllä kiinnostava.
Miksi sitten kituutan kirjan parissa jo neljättä kuukautta? Koska en tykkää jättää kirjoja kesken. Sama pätee myös muuhun elämään: en pidä asioiden kesken jättämisestä, sillä se tuntuu luovuttamiselta. Ja minähän en ole luovuttaja.
Aiemmin pidin tiukasti kiinni tästä ajatuksesta, mutta viime vuosina olen nöyrtynyt, ja jättänyt kirjoja kesken. Yksi kirpaisevimpia pettymyksiä on ollut Anna Gavaldan Lohduttaja. Odotin kirjalta paljon, sillä Gavalda on yksi suosikeistani. Nyt teksti ei kuitenkaan tuntunut oikealta viiden sivun jälkeen, eikä vielä kahdenkymmenenkään. Jotain oli pielessä, ja aiempi ihastuttava tyyli poissa. Nyyh.
Bongasin muuten Olivia-lehden kirjablogista listan kesken jääneistä kirjoista. Ihanaa, että joku muukin raaskii jättää kirjan kesken 15 sivun jälkeen, jos tyyli tai tarina ei vain iske!
”Lue nämä” – listallani odottaa 13 kirjaa, joiden tarinoihin haluaisin jo sukeltaa. Tavoitteenani on lukea Valkoinen tiikeri loppuun huhtikuun aikana. Raaskin jo laittaa itseni jonottamaan kirjastosta Mirja Tervon kirjaa Huimaavat korot: luksuskenkien vaarallinen viehätys.
Onneksi kohta on kesä. Silloin on hyvin aikaa laittaa tämän vuoden lukemissaldo uuteen uskoon.
Nolla johtuu siitä, että olen jäänyt jumiin. Pyysin viime jouluna lahjaksi kiinnostavalta kuulostaneen kirjan, Adiga Aravindin Valkoisen tiikerin. Tajusin jo heti ensimmäisten sivujen jälkeen, etten pidä tyylistä, jolla kirja on kirjoitettu. Itse tarina on kyllä kiinnostava.
Miksi sitten kituutan kirjan parissa jo neljättä kuukautta? Koska en tykkää jättää kirjoja kesken. Sama pätee myös muuhun elämään: en pidä asioiden kesken jättämisestä, sillä se tuntuu luovuttamiselta. Ja minähän en ole luovuttaja.
Aiemmin pidin tiukasti kiinni tästä ajatuksesta, mutta viime vuosina olen nöyrtynyt, ja jättänyt kirjoja kesken. Yksi kirpaisevimpia pettymyksiä on ollut Anna Gavaldan Lohduttaja. Odotin kirjalta paljon, sillä Gavalda on yksi suosikeistani. Nyt teksti ei kuitenkaan tuntunut oikealta viiden sivun jälkeen, eikä vielä kahdenkymmenenkään. Jotain oli pielessä, ja aiempi ihastuttava tyyli poissa. Nyyh.
Bongasin muuten Olivia-lehden kirjablogista listan kesken jääneistä kirjoista. Ihanaa, että joku muukin raaskii jättää kirjan kesken 15 sivun jälkeen, jos tyyli tai tarina ei vain iske!
”Lue nämä” – listallani odottaa 13 kirjaa, joiden tarinoihin haluaisin jo sukeltaa. Tavoitteenani on lukea Valkoinen tiikeri loppuun huhtikuun aikana. Raaskin jo laittaa itseni jonottamaan kirjastosta Mirja Tervon kirjaa Huimaavat korot: luksuskenkien vaarallinen viehätys.
Onneksi kohta on kesä. Silloin on hyvin aikaa laittaa tämän vuoden lukemissaldo uuteen uskoon.
lauantai 10. huhtikuuta 2010
Kirjastojen puolesta
Vuoden 2009 kirjahistoriani:
Ostetut kaupoista: 1 kpl (italian sanakirja)
Lainatut kirjastoista: 39 kpl
Helsingin Sanomat uutisoi viime vuoden lopulla joidenkin helsinkiläisten sivukirjastojen lopettamisuhasta. Tämä herätti suurta vastarintaa: Facebookin "Helsinkiläiset kirjastojen lakkauttamista vastaan" -ryhmä on keräsi yli 20 000 jäsentä, ja toista sataa ihmistä osallistui kirjastojen jatkamista puoltavaan mielenosoitukseen.
Vastarinta nähtävästi kannatti, sillä lopulta kirjastoverkon supistaminen päätettiin perua.
Miksi lopettamisuhka herätti niin voimakkaan kansanliikkeen? Mihin me tarvitsemme kirjastoja?
1. RAHA
-Jos kirjastoja ei olisi, jäisivät huonotuloiset (esim. opiskelijat ja työttömät) ilman sivistystä. Kirjastot tarjoavat mahdollisuuden harrastaa kulttuuria ilman penninhyrrää (tai joissan tapauksissa 50 sentin varausmaksua vastaan).
Viime vuonna lainaamani 39 kirjaa olisivat ostettuina maksaneet 780 euroa (yhden kirjan keskihinnan ollessa 20 euroa). Sillä rahalla kustantaisin neljän kuukauden ruoat tai puolentoista vuoden puhelinlaskut. Tuota "säästämääni" rahasummaa ei kuitenkaan näy tililläni nyt, joten ilman kirjastoja olisin ilmeisesti pahasti velkaantunut.
Kirjasto myös avaa uusia ovia: sieltä voi löytyä aarteita, joiden olemassa olosta ei edes tiennyt.
2. AIKA
-Kirjasto on vapaa-ajan viettopaikka. Siellä luetaan, kuunnellaan musiikkia ja jopa treffataan. Monet "hengailevat" kirjastoissa, vaikka eivät aikoisi edes lainata mitään. Tällöin tosin kirjaston alkuperäinen tarkoitus ei täyty, mutta parempi nuorille roikkua kirjastossa kuin metriksellä.
3. RAKKAUS
-Rakkaus kirjoihin, rakkaus lukemiseen, rakkaus kulttuuriin.
Ostetut kaupoista: 1 kpl (italian sanakirja)
Lainatut kirjastoista: 39 kpl
Helsingin Sanomat uutisoi viime vuoden lopulla joidenkin helsinkiläisten sivukirjastojen lopettamisuhasta. Tämä herätti suurta vastarintaa: Facebookin "Helsinkiläiset kirjastojen lakkauttamista vastaan" -ryhmä on keräsi yli 20 000 jäsentä, ja toista sataa ihmistä osallistui kirjastojen jatkamista puoltavaan mielenosoitukseen.
Vastarinta nähtävästi kannatti, sillä lopulta kirjastoverkon supistaminen päätettiin perua.
Miksi lopettamisuhka herätti niin voimakkaan kansanliikkeen? Mihin me tarvitsemme kirjastoja?
1. RAHA
-Jos kirjastoja ei olisi, jäisivät huonotuloiset (esim. opiskelijat ja työttömät) ilman sivistystä. Kirjastot tarjoavat mahdollisuuden harrastaa kulttuuria ilman penninhyrrää (tai joissan tapauksissa 50 sentin varausmaksua vastaan).
Viime vuonna lainaamani 39 kirjaa olisivat ostettuina maksaneet 780 euroa (yhden kirjan keskihinnan ollessa 20 euroa). Sillä rahalla kustantaisin neljän kuukauden ruoat tai puolentoista vuoden puhelinlaskut. Tuota "säästämääni" rahasummaa ei kuitenkaan näy tililläni nyt, joten ilman kirjastoja olisin ilmeisesti pahasti velkaantunut.
Kirjasto myös avaa uusia ovia: sieltä voi löytyä aarteita, joiden olemassa olosta ei edes tiennyt.
2. AIKA
-Kirjasto on vapaa-ajan viettopaikka. Siellä luetaan, kuunnellaan musiikkia ja jopa treffataan. Monet "hengailevat" kirjastoissa, vaikka eivät aikoisi edes lainata mitään. Tällöin tosin kirjaston alkuperäinen tarkoitus ei täyty, mutta parempi nuorille roikkua kirjastossa kuin metriksellä.
3. RAKKAUS
-Rakkaus kirjoihin, rakkaus lukemiseen, rakkaus kulttuuriin.
tiistai 6. huhtikuuta 2010
Tuomarit ovat kykyohjelmien ydin
American Idol on ykkösvalintani television kykyjenetsintäohjelmista. Ohjelma on toteutettu niin, että jokainen jakso on pullollaan lahjakkuuksia, tuomarien teräviä kommentteja ja jännittäviä hetkiä. Suomen X Factorista puuttuu nämä elementit. Mielestäni koko ohjelmassa on parasta sen juontaja Heikki Paasonen. Häneltä löytyy enemmän lavakarismaa kuin kisaan osallistujilta.
Kun taas AI:ssa niin kilpailjat, juontaja kuin tuomaritkin ovat kuorrutettuja lavakarismalla. Neljästä tuomarista se terävin – ja myös ilkein – latoo parhaat kommentit ja synnyttää eniten reaktioita yleisössä. Simon Cowell on AI:n sydän: vaikka muut tuomarit ja juontaja enemmän tai vähemmän leikkimielisesti parjaavat häntä, kilpailijat ja suuri yleisö kuitenkin kuuntelevat miestä. Usein juuri Cowellin vainuama kyky pääsee kisassa pitkälle, tai vaihtoehtoisesti putoaa leikistä heti kovan paikan tullen.
Toinen suosikkini kykyjenetsintäkilpailuista on Talent. Ja tässäkin tapauksessa America's Got Talent, eikä Talent Suomi. Suomalainen version yltää melkein jenkkiläisen tasolle. Siis melkein, sillä jenkkien Talentissa on mukana tuomari, jollaista ei olla nähty, eikä tulla näkemään Suomessa. David Hasselhoff arvostelee potentiaalisia talentteja rennolla otteella ja huumorilla. Välillä hän hyppää tuomaripöydän takaa lavalle esittämään hittibiisinsä Jump In My Car – tietysti vähäpukeisten tanssityttöjen ja Ritari Ässä-ajoilta tutun KITT-auton kera.
The Hoff saattaa painiskella alkoholiongelmien kanssa, mutta hän on kuitenkin show-mies henkeen ja vereen. Siksi en häpeilekään tunnustaa, että pienenä tyttönä kuuntelin innolla Hasselhoffin kasettia ja nyt isona tyttönä omistan Hasselhoffin naamavärkillä koristellun t-paidan. Jota käytän.
Kun taas AI:ssa niin kilpailjat, juontaja kuin tuomaritkin ovat kuorrutettuja lavakarismalla. Neljästä tuomarista se terävin – ja myös ilkein – latoo parhaat kommentit ja synnyttää eniten reaktioita yleisössä. Simon Cowell on AI:n sydän: vaikka muut tuomarit ja juontaja enemmän tai vähemmän leikkimielisesti parjaavat häntä, kilpailijat ja suuri yleisö kuitenkin kuuntelevat miestä. Usein juuri Cowellin vainuama kyky pääsee kisassa pitkälle, tai vaihtoehtoisesti putoaa leikistä heti kovan paikan tullen.
Toinen suosikkini kykyjenetsintäkilpailuista on Talent. Ja tässäkin tapauksessa America's Got Talent, eikä Talent Suomi. Suomalainen version yltää melkein jenkkiläisen tasolle. Siis melkein, sillä jenkkien Talentissa on mukana tuomari, jollaista ei olla nähty, eikä tulla näkemään Suomessa. David Hasselhoff arvostelee potentiaalisia talentteja rennolla otteella ja huumorilla. Välillä hän hyppää tuomaripöydän takaa lavalle esittämään hittibiisinsä Jump In My Car – tietysti vähäpukeisten tanssityttöjen ja Ritari Ässä-ajoilta tutun KITT-auton kera.
The Hoff saattaa painiskella alkoholiongelmien kanssa, mutta hän on kuitenkin show-mies henkeen ja vereen. Siksi en häpeilekään tunnustaa, että pienenä tyttönä kuuntelin innolla Hasselhoffin kasettia ja nyt isona tyttönä omistan Hasselhoffin naamavärkillä koristellun t-paidan. Jota käytän.
maanantai 5. huhtikuuta 2010
Jäähyväiset, ystäväni
Moni kysymys saa toivottavasti vastauksen tulevina viikkoina, kun Lostin viimeinen kausi tulee päätökseen. Sarjassa on haaksirikkouduttu mystiselle saarelle, taisteltu ”toisten” kanssa, päästy pois saarelta, hypitty edestakaisin ajassa ja palattu saarelle.
Lost on kiinnostanut, ihmetyttänyt ja paikoitellen myös inhottanut väkivaltaisuudellaan. Ennen kaikkea se on kuitenkin koukuttanut television ääreen.
Olen välillä todellinen tv:n orja. Katson kaudesta toiseen amerikkalaisia draamasarjoja, tosi-tv-ohjelmia ja kansainvälisiä formaatteja. On Lostia, Täydellisiä naisia, Sinkkuelämää, Selviytyjiä, Huippumallia haussa ja niin edelleen.
Olen mainoskanavien ystävä. Minulle televisio on viihtymistä, juonikuvioihin uppoamista, tutuista hahmoista pitämistä ja heihin samastumista. Televisio = rentoutuminen.
Välillä kyllä yllätän itseni pohtimasta, miksi oikein seuraan jotakin sarjaa. Samat juonenkäänteet toistuvat, ja uudet kilpailijat toistavat samat tehtävät ja laulavat samat laulut kuin kilpailijat edellisellä kaudella. Tuttuus voi muuttua puuduttavaksi.
Pahinta on, kun katsomisesta tulee pakko. Toisinaan digiboksin tallentava ominaisuus on kovassa käytössä. Rentoutuminen on kaukana, kun pitkä lista ohjelmia on vain pakko katsoa pois ennen seuraavaa viikkoa.
Kaikesta huolimatta on haikea olo. Pian on aika jättää hyvästit vanhalle tutulle. Kiitos yhteisistä vuosista Lost, olet ollut hyvä viihdyttäjä!
Lost on kiinnostanut, ihmetyttänyt ja paikoitellen myös inhottanut väkivaltaisuudellaan. Ennen kaikkea se on kuitenkin koukuttanut television ääreen.
Olen välillä todellinen tv:n orja. Katson kaudesta toiseen amerikkalaisia draamasarjoja, tosi-tv-ohjelmia ja kansainvälisiä formaatteja. On Lostia, Täydellisiä naisia, Sinkkuelämää, Selviytyjiä, Huippumallia haussa ja niin edelleen.
Olen mainoskanavien ystävä. Minulle televisio on viihtymistä, juonikuvioihin uppoamista, tutuista hahmoista pitämistä ja heihin samastumista. Televisio = rentoutuminen.
Välillä kyllä yllätän itseni pohtimasta, miksi oikein seuraan jotakin sarjaa. Samat juonenkäänteet toistuvat, ja uudet kilpailijat toistavat samat tehtävät ja laulavat samat laulut kuin kilpailijat edellisellä kaudella. Tuttuus voi muuttua puuduttavaksi.
Pahinta on, kun katsomisesta tulee pakko. Toisinaan digiboksin tallentava ominaisuus on kovassa käytössä. Rentoutuminen on kaukana, kun pitkä lista ohjelmia on vain pakko katsoa pois ennen seuraavaa viikkoa.
Kaikesta huolimatta on haikea olo. Pian on aika jättää hyvästit vanhalle tutulle. Kiitos yhteisistä vuosista Lost, olet ollut hyvä viihdyttäjä!
perjantai 2. huhtikuuta 2010
Matka uuteen maailmaan
Eräs opettajani sanoi minulle kerran, että kaikkien kirjailijoiksi haluavien pitäisi lukea maailman klassikkokirjallisuutta, jos haluavat oppia oikeasti kirjoittamaan. Suhtauduin epäilevästi. Sanasta klassikko tulivat mieleeni adjektiivit tylsä, liian paksu ja vaikeaselkoinen. En ymmärtänyt, kuinka joidenkin tiettyjen kirjojen lukeminen voisi opettaa minua kirjoittamaan.
Viime kesänä päätin kuitenkin kohdata ennakkoluuloni. Luin peräkkäin Tolstoin Anna Kareninan, Dostojevskyn Rikoksen ja rangaistuksen sekä Tsehovin Lokin.
Nyt ymmärrän, mitä tarkoittaa, että joku kirjoittaa hyvin. En ollut aikaisemmin pystynyt edes kuvittelemaan, kuinka käsittämätöntä lahjakkuutta on olemassa. Kolme edellä mainitsemaani kirjaa luettuani tuntui, kuin maailma olisi yhtäkkiä avautunut eteeni toisenlaisena. Katselin uusin silmin elämääni, ihmissuhteitani ja ennen kaikkea tajusin, mitä itse haluan kirjoittamisesta oppia.
Etenkin Anna Karenina vaikutti syvästi minuun. Silmiini nousevat vieläkin liikutuksen kyyneleet, kun puhun kirjasta jonkun kanssa. Jopa nyt kirjoittaessani tätä saan kylmiä väristyksiä. Uskomaton tarina siitä, kuinka rakkaus voi muuttua vainoharhaksi ja lopulta ajaa tuhoon ei jätä ketään kylmäksi.
Nyt, täysin valaistuneena vannon, etten enää koskaan ota käteeni mitään hiton roskakirjoja.
Oma matkani klassikkokirjallisuuden maailmaan on vasta alussa. En varmasti elämäni aikana ehdi saada matkaani päätökseen, mutta aijon kävellä reippain askelin. Seuraavaksi tartun Humisevaan harjuun ja sitten Sadan vuoden yksinäisyyteen.
Ja jo nyt, tällä pienelläkin määrällä omaa kokemusta, voin sanoa, että jos haluaa oikeasti oppia kirjoittamaan, pitää lukea klassikkokirjoja.
"Järkeilyn sijaan oli tullut elämä itse ja tajunnassa oli kasvamassa jotain aivan uutta" (Dostojevsky, Rikos ja rangaistus)
Viime kesänä päätin kuitenkin kohdata ennakkoluuloni. Luin peräkkäin Tolstoin Anna Kareninan, Dostojevskyn Rikoksen ja rangaistuksen sekä Tsehovin Lokin.
Nyt ymmärrän, mitä tarkoittaa, että joku kirjoittaa hyvin. En ollut aikaisemmin pystynyt edes kuvittelemaan, kuinka käsittämätöntä lahjakkuutta on olemassa. Kolme edellä mainitsemaani kirjaa luettuani tuntui, kuin maailma olisi yhtäkkiä avautunut eteeni toisenlaisena. Katselin uusin silmin elämääni, ihmissuhteitani ja ennen kaikkea tajusin, mitä itse haluan kirjoittamisesta oppia.
Etenkin Anna Karenina vaikutti syvästi minuun. Silmiini nousevat vieläkin liikutuksen kyyneleet, kun puhun kirjasta jonkun kanssa. Jopa nyt kirjoittaessani tätä saan kylmiä väristyksiä. Uskomaton tarina siitä, kuinka rakkaus voi muuttua vainoharhaksi ja lopulta ajaa tuhoon ei jätä ketään kylmäksi.
Nyt, täysin valaistuneena vannon, etten enää koskaan ota käteeni mitään hiton roskakirjoja.
Oma matkani klassikkokirjallisuuden maailmaan on vasta alussa. En varmasti elämäni aikana ehdi saada matkaani päätökseen, mutta aijon kävellä reippain askelin. Seuraavaksi tartun Humisevaan harjuun ja sitten Sadan vuoden yksinäisyyteen.
Ja jo nyt, tällä pienelläkin määrällä omaa kokemusta, voin sanoa, että jos haluaa oikeasti oppia kirjoittamaan, pitää lukea klassikkokirjoja.
"Järkeilyn sijaan oli tullut elämä itse ja tajunnassa oli kasvamassa jotain aivan uutta" (Dostojevsky, Rikos ja rangaistus)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)