Mainitsin viimeksi käyneeni kirjastossa hakureissulla. Yksi lainaamistani kirjoista osui silmiini kirjailijan, Martin Pagen, tutun nimen takia. Myöhemmin kotona vilkaisin kirjan, Sudenkorennon lennon, alkuteoksen nimeä ja yllätyin. Hämäävästä nimestään huolimatta Page onkin ranskalainen, oh là là!
Ranskalaisuus yksinkertaisesti vetoaa minuun. Mainitsin jo aiemmin, että Anna Gavalda on yksi lempikirjailijoistani. Hänen kirjoissaan on sitä Jotain! En ole lukenut ranskalaisia kirjoja niiden alkukielellä, mutta uskon Ranska-innostukseni kasvaneen käsi kädessä kielen opiskelun kanssa - jonka muuten aloitin jo 9-vuotiaana.
Olen nähnyt vain muutaman ranskalaisen elokuvan, mutta olen pitänyt niistä kaikista. Amélie, ah! Valokuvapalapelit, reissaava puutarhatonttu, hauska tarinankerronta... Tarvitseeko edes sanoa enempää?
Toinen mahtava on Rakkaudella, Pariisi. Osaan jo pian vuorosanoja ulkoa! Tarinat ovat kekseliäitä, yllättäviä, surullisia ja saavat nauramaan. Lempiepisodejani ovat Coenin veljesten ohjaama Tuileries ja Natalia Portmanin tähdittämä Faubourg Saint-Denis. Viimeksi mainitussa on jotain améliemaista, mutta vain surullisemmalla otteella.
Tyttö sillalla on puolestaan tehnyt minuun vaikutuksen tarinallaan veitsenheittäjästä ja hänen avustajakseen ryhtyvästä Adèlesta (roolissa Vanessa Paradis). Kokonaisuuden kruunaa mustavalkoisuus, joka on mielenkiintoinen ratkaisu vuonna 1999 tehdylle elokuvalle.
Tosiaan, ei pidä unohtaa hellyttävää tarinaa, johon voi palata häpeilemättä näin aikuisenakin. Kiitoksia Antoine de Saint-Exupérylle Pikku Prinssin kirjoittamisesta!
"Ainoastaan sydämellään näkee hyvin, tärkeimpiä asioita ei näe silmillä." (Saint-Exupéry, Pikku Prinssi)
keskiviikko 5. toukokuuta 2010
maanantai 3. toukokuuta 2010
Mainokset voivat viihdyttää
Television mainoskatkot ovat useimmille katsojille välttämätön paha. Tiedän että monia, itseni mukaan lukien, ärsyttää se, että puolen tunnin ohjelmakin saattaa sisältää kaksi mainoskatkoa. Mutta toisaalta: jos mainoskatkoja ei olisi tai niitä olisi huomattavasti vähemmän, ja ne olisivat lyhyempiä, keksisi joku tuohtunut katsoja siitäkin valitettavaa. ”Ei ehdi jääkaapille”, ”Vessakäynti jäi puolitiehen, kun piti kiirehtiä takaisin töllön ääreen”…
Mainoksista löytyy kuitenkin hyviäkin puolia – silloin kun niiden sisältö on kohdallaan. Silloin, kun mainos on hauska, koskettava, ajatuksia herättävä tai pelkästään viihdyttävä. Mieleeni tulee heti kaksi tällä hetkellä pyörivää mainosta, jotka ovat kekseliäitä ja saavat minut hyvälle tuulelle.
Vessapaperi Lotus Soft Embolla on mainoksia, joissa vessankäyttäjä loihtii pehmeästä (käyttämättömästä) wc-paperista itselleen ”uuden minän”. Aikaisemmassa mainoksessa viidettä kertaa kihloihin mennyt Tiina askartelee yllensä morsiuspuvun huntuineen, ja heittää vessapaperisilppua ilmaan. Ihailtavaa optimismia, ajattelin nähdessäni mainoksen ensimmäistä kertaa.
Uusimmassa mainoksessa esiintyy Timo, 34, lopen kyllästynyt anoppiinsa. Timo on tehnyt wc-paperista itselleen taistelulajivaatetuksen. Hän leikkii murskaavansa jotain kovaa. On helppoa kuvitella, miten Timo visualisoi laittavansa anopillensa luun kurkkuun samalla kun hän harjoittelee rautaisia iskuja vessassa.
Toinen suosikkimainokseni on Pepsi Max-pätkä, jossa mieskolmikko lavastaa uhkaavan maailmanlopun, jotta yksi kavereista pääsisi pukille. Okei, onhan mainos seksistinen ja hieman lapsellinen. Minun on silti pakko nauraa, kun baarimikko huutaa kurkku suorana: ”We’re gonna die! We’re all gonna die!”, hyppää baaritiskille ja konttaa paniikissa kohti ovea.
Kuka sanoi, ettei mainosten parissa saisi viihtyä?

sunnuntai 2. toukokuuta 2010
Kirja vs. elokuva
Jaan ihmiset törkeästi yleistäen kahteen ryhmään, niihin jotka lukevat kirjan ja niihin, jotka katsovat kirjasta tehdyn elokuvan.
(Tietysti näillä kahdella ryhmällä on myös alalajeja: on ihmisiä, jotka kirjan luettuaan haluavat nähdä myös elokuva, ja on niitä jotka elokuvan innostamina haluavat syventyä aiheeseen enemmän ja lukevat kirjan.)
Itse kuulun lukijaryhmään. En muista koskaan nähneeni kirjasta tehtyä elokuvaa, joka olisi parempi kuin sen pohjana toiminut kirja.
Kahdeksan syytä, miksi kirja voittaa siitä tehdyn elokuvan:
-Kirja jättää tilaa mielikuvitukselle: hahmot, paikat yms. voi kuvitella juuri sen näköisiksi kuin haluaa. Vaikka kirjassa kuvaus olisi hyvin tarkkaa, jää lukijalle silti tilaa omalle päättelylle kun visuaalinen malli puuttuu.
-Kirja on tarina sellaisenaan. Sisältöä ei ole tarvinnut typistää kahteen tuntiin. Kirjoista tehtyjen elokuvien hienous kaatuu yleensä juuri siihen, että jotain olennaista on pakko jättää pois.
-Ajankuvat vaikuttavat kirjoissa aina aidommilta. Jos 1900-luvun alussa kirjoitetusta (ja sitä aikaa kuvaavasta) kirjasta tehdään elokuva 2000-luvulla, voivat lavasteet joissain tapauksissa olla onnistuneita, mutta useimmiten ne ovat naurettavan stereotyyppisiä tai sitten puutteellisia.
-Usein huomaa, etteivät elokuvien käsikirjoittajat tai ohjaajat tunne alkuperäisteosta tarpeeksi hyvin: sanoma jää epäselväksi.
-Kirjan lukemisen jälkeen jää hyvä fiilis: "Jes olen tehnyt jotain hyödyllistä, lukenut kirjan." Elokuvan katsomisen jälkeen ajattelen, että tuhlasin taas yhden illan sohvalla makaamiseen.
-Kirja takaa pidemmän nautinnon. Jos ei ole supernopea lukija, voi kirjan parissa viettää monta iltaa.
-Kirjoissa kaikki on mahdollista, elokuvissa visuaalisen toteutuksen rajat tulevat vastaan.
-Kirjan lukeminen on edullista (kirjaston varausmaksu 50 senttiä/kirja), siihen ei tarvita lupamaksua tai kymmenen euron leffalippua.
-Elokuvaan pohjautuvaa kirjaa ei tarvitse odottaa, se on varmasti jo olemassa kun elokuvan valmistuessa.
PS. www.helmet.fi

tiistai 27. huhtikuuta 2010
Kiitti, mulle riitti
Se voi tapahtua kaikessa hiljaisuudessa tai suurella draamalla, yhteisymmärryksessä tai yksipuolisella ilmoituksella. Se voi tuntua pahalta, huojentavalta, raivostuttavalta, haikealta tai maailman parhaalta päätökseltä. Jokainen kerta on erilainen, eikä sitä haluaisi koskaan kokea uudelleen.
Se on ikuisuusaihe, josta tehdään elokuvia ja kirjoitetaan kirjoja. Lehdet kirjoittavat jatkuvasti miten sen voi hoitaa, miten siitä voi selvitä ja kenelle se tapahtuu.
Hiljattain Madde ja Jonas kokivat sen, samoin Leppilammet. Viime vuonna se vaikutti julkkiksista esimerkiksi Anna Abreun ja Vappu Pimiän elämään. Toissa vuonna noin 13 500 suomalaista päätyi siihen virallisesti.
Pulmu puhui joitakin merkintöjä sitten klassikkokirjoista ja siitä, miten kirjoista voi oppia kirjoittamista. Ranskalaisen Cécile Slankan 101 tapaa jättää rakas on mahtava esimerkki eri tyyleistä ja tavoista käyttää kieltä. Kirjassa on 89 erilaista erokirjettä. Olen nauranut, ärsyyntynyt ja inspiroitunut kirjan parissa - mutten sentään ole alkanut kirjoittaa omaa erokirjettä!
Tässä on fiilistelyksi yksi teksteistä:
PS. Meidän ryhmä lähti tanssikisoista kultamitalit kaulassa!
PPS. Sain Valkoisen tiikerin luettua vihdoin viime viikolla, jee! Innostuin kirjastossa, ja lainasin heti pari kirjaa.

#118 SAYONARA
Lauri rakas,
pöydällä on Samurain jäähyväiset, valikoima pieniä japanilaisia jiseiku-runoja, joissa jätetään hyvästit elämälle (kirjaimellisesti ’maailmanjättämisrunoja’). Toivottavasti ne ilmaisevat sinulle kaiken mitä en itse osannut ilmaista, myös sen uskomattoman seesteisyyden, jota nyt kaikkien myrskyjen ja taistelukenttien jälkeen tunnen jättäessäni sinut.
Helinä
PS. Meidän ryhmä lähti tanssikisoista kultamitalit kaulassa!
PPS. Sain Valkoisen tiikerin luettua vihdoin viime viikolla, jee! Innostuin kirjastossa, ja lainasin heti pari kirjaa.
sunnuntai 25. huhtikuuta 2010
Saisiko olla pala iltapäiväsaippuaa?
Iltapäivieni ilona minua viihdyttää ainakin kerran tai kaksi viikossa amerikkalainen saippuasarja Päivien viemää (Days of our Lives). Vaikka sarja tuleekin viisi kertaa viikossa, siinä pysyy hyvin mukana yhdellä tai kahdella viikkokatselukerralla.
DOOL on erinomaista aivot narikkaan-viihdettä. Sen katsomisessa on kuitenkin myös haastetta: ohjelma on pyörinyt Yhdysvalloissa vuodesta 1965 lähtien, joten juonikiemuroissa ja perhesuhteissa on aina välillä aihetta pähkäilyyn. Suomessa tätä herkkua on nautittu vuodesta 2003. Silloin alettiin esittää Valloissa kaksi vuotta aikaisemmin näytettyjä jaksoja, eli meiltä on pimennossa yli kolmen vuosikymmenen tapahtumat. Onneksi DOOL sisältää paljon flashbackeja.
Olen silmäillyt muitakin jenkkisaippuoita vuosien varrella, mutta DOOL on niistä kirkkaasti paras. Toinen mainitsemisen arvoinen saippua on Subin muutama vuosi sitten esittämä venezuelalainen Ihmeiden aika (Juana la Virgen).
Mutta mikä DOOLista tekee hyvän saippuan?
1. Perhekeskeisyys. Bradyt ja DiMerat ovat toistensa vihollisia. Molempien perheiden jäsenet puolustavat omiaan jopa veren vuodattamiseen asti, eli sarjassa nähdään harva se päivä herkullisia yhteenottoja ja kostojuonia.
2. Valekuolemat. Henkilö joutuu onnettomuuteen tai häntä ammutaan. Ensin katsojaa vaivaa epätietoisuus henkilön kohtalosta. Pitkän kuolinkamppailun tai äkkikuoleman jälkeen katsojalle jää tyhjä olo, kun yksi hahmo on jälleen poissa. Kuluu viikkoja tai kuukausia, ja henkilö palaa! Hän on entistä ehompi ja läheiset vuodattavat kyyneleitä. Katsojankin silmäkulma vetistyy.
3. Tunteiden palo. Sarja on pullollaan häitä, hautajaisia, onnettomuuksia ja ampumavälikohtauksia. Näyttelijät vetävät roolinsa antaumuksella tunteita säästelemättä. Viipyilevät lähikuvat kasvoista takaavat katsojalle aitiopaikan hahmon sielun syövereihin.
Suosittelen lämpimästi DOOLia kaikille, jotka eivät ota television katsomista liian vakavasti. Jos ohjelman juonikuviot tuntuvat liian hankalilta, kannattaa käydä tutustumassa sarjan lukuisiin fanisivuihin ja Salemin asukkaiden sukupuihin.

Sallittua stalkkausta?
Elämänkertakirjat ovat tosi suosittuja: niitä joutuu juuri ilmestyttyään jonottamaan kirjaston varausjonossa kuukausia (esim. Audrey Hepburnin ja Coco Chanelin elämästä vuonna 2009 julkaistut uusimmat kirjat). Kun kirjan sitten viimeinkin saa käteensä niin AH. Se menee muutamassa päivässä.
Nykyisellä Facebook-aikakaudella stalkkaus on huipussaan: halutaan tietää, mitä kukakin tekee, miksi ja kenen kanssa. Enää ei olekaan kunnioitettavaa keskittyä omaan itseensä vaan tietää, mitä ympärillä tapahtuu. Elämänkertakirjat avaavat oven tähän samaan mahdollisuuteen: kansien välissä on ikään kuin arkisto jostakin toisesta ihmisestä, ja saamme vapaasti käyttää tuon arkiston sisältöä. Näin stalkkauksen voi tehdä hyväksytysti, jopa suotavasti, sillä lukeminenhan on yleissivistävää.
Muiden elämä kiinnostaa. Elämänkertakirjat voisi mielestäni laittaa samaan sarjaan tosi-tv:n kanssa: molemmissa annetaan yleisölle makupaloja jostain muusta kuin ainaisesta omasta tylsästä elämästä. Me nautimme siitä, kun saamme tuntea hetken ajan ihailua/kateutta/myötähäpeää yms. jotain toista ihmistä kohtaan unohtaen oman pienen maailmamme. Tämä on varmaan sitä "todellisuuden pakoa", mikä tulee esille useissa median käyttösyytutkimuksissa.
Totuus kiehtoo ihmistä. On kutkuttavampaa lukemalla ja katsomalla saada tietoja asioista, jotka ovat tapahtuneet/tapahtuvat oikeasti, kuin esimerkiksi katsoa fiktiivinen elokuva jostakin tuntemattomasta miehestä. Aika pelottavaa kuitenkin, että välillä uppoutuu niin syvälle pohtimaan ja kritisoimaan muiden ihmisten elämää, ettei muista kyseisten tietojen turhuutta itselleen ja että unohtaa oman olemisensa.
P.S Tiesittekö , että Audrey Hepburnille iski kauhea herkkuhimo laivamatkalla Euroopasta Yhdysvaltoihin ja hän paisui seitsemän kiloa matkan aikana?

tiistai 20. huhtikuuta 2010
Can-cania ja battleja
Nyt on pakko hehkuttaa tulevaa viikonloppua. 900 tanssijaa kokoontuu Helsinkiin kilpailemaan street-tanssilajien Suomen mestaruuksista. Olen itsekin kisaamassa kolmen vuoden tauon jälkeen. Jännää!
Kisoihin valmistautumisen lomassa olen pohtinut, miten tanssielokuvat näkyvät kisa- ja näytöslavoilla. Ei varmaan ole tanssikoulua, jossa ei olisi joskus nähty Famen (sen alkuperäisen) tai Flashdancen innoittamaa koreografiaa jumppapukuineen ja säärystimineen. Myös esimerkiksi Chicagon Cell Block Tango on inspiroinut monia, ja Moulin’ Rouge kokonaisuudessaan oli suorastaan hitti vuoden 2002 showtanssin SM-kilpailuissa. Can-cania ja tangoa riitti!
Parhaimmillaan tanssielokuvat saavat aikaan kovan hingun alkaa treenata. Tällaisen reaktion on aiheuttanut aikanaan esimerkiksi You Got Served. Loistavaa tanssimista, menevää musiikkia, älytön battletunnelma... Aivan kuin olisi itsekin mukana elokuvan tanssitapahtumassa!
Toukokuussa tulee ensi-iltaan ensimmäinen 3D-tanssielokuva Streetdance 3D. Samalla tosi-tv-ohjelmat alkavat kietoutua elokuvabisnekseen, sillä elokuvassa ovat mukana muun muassa Britain’s Got Talent – voittajat tanssija George Sampson (2008) ja tanssiryhmä Diversity (2009).
Syksyllä saadaan sitten lisää nannaa, kun Step Up – tanssielokuvat saavat jatkoa. Step Up 3D:ssä näkyy ainakin So You Think You Can Dancen neloskaudella ihastuttanut Twitch - jonka muuten olisi pitänyt voittaa!

Tilaa:
Blogitekstit (Atom)